Niina Mero: Kaikki pelissä
Alminsalin kolmen koreografian illassa nähtiin platonistisia heijastumia, heräteltiin patoutuneita tunteita, koettiin puhtaan liikkeen lumoa ja täydellistä heittäytymistä. Ai niin, ja nähtiin kuinka tavalliset miehet tanssivat.
Image
Koreografia: Sami Saikkonen
Musiikki: Jeff Beck (levyltä You Had It Coming)
Puvut: Anna Sinkkonen
Visualisointi ja valaistus: Jukka Huitila
Tanssijat: Nina Hyvärinen, Sofia Winqvist, Asla Jääskeläinen, Frans Valkama, Jouka Valkama
Something else?
Koreografia: Minna Tervamäki
Musiikki: Apocalyptica, Yann Tiersen, Kodo, Ondekoza
Puvut: Kalle Kuusela
Krinoliini: Pertti Kiiveri
Valaistus: Mikki Kunttu
Tanssijat: Johanna Nuutinen, Jaana Puupponen, Minna Tervamäki
Jailhouse Rock
Koreografia: Sami Saikkonen
Musiikki: Takashi Imas Ibana
Visualisointi: Sami Saikkonen
Valaistus: Juha Westman
Tanssijat: Pasi Lind, Juha Suomalainen, Jukka Pasanen, Jouko Salokorpi, Juha Harjunpää, Juhana Aunesluoma, Olli Vaittinen
Suomen Kansallisbaletti
Alminsali, Helsinki
Teoskokonaisuuden ensi-ilta 22.11.2006
Kuvat: Sakari Viika
Kaikki pelissä
Illan ensimmäisenä teoksena nähtiin Sami Saikkosen Image, joka kertoi tarinansa yöelämän sykkeestä ja siitä, mitä ollaan kun yritetään olla jotain. Ihmisen pariutumisriitit ovat huvittavia ja kovin eläimellisiä, kun niitä alkaa lähemmin tarkastella. Saikkosenkin teoksessa miehet kukkoilivat, pörhistelivät sulkiaan, ja naiset keikuttivat takalistojaan kovin kissamaisesti.
En tiedä, ehkä sisäinen filosofini villiintyi, mutta olin loppukohtauksessa haistavinani yhteyden Platonin luolavertaukseen. Yksin tanssiva hahmo yritti tavoitella seinän takana liikkuvia varjoja, saamatta niistä kuitenkaan otetta. Platonin luolan vangit taas näkivät todellisuudesta vain varjokuvia, heijastumia, tavoittamatta asioiden todellista olemusta. Ehkä näin käy myös yöelämässä; tavoitamme toisistamme jotain, imagon, mutta emme sitä, mitä todella olemme. Image on kuin varjo luolan seinällä.
Toisena teoksena nähtiin Minna Tervamäen naiseutta ja äitiyttä käsittelevä Something else? Yleensä pyöritellään koreografioiden sanomaa tai ajatusta, minulle etenkin tämä esitys näyttäytyi puhtaana liikkeenä. Se on jotenkin ihan uskomatonta nähdä, miten joku pystyy ilmaisemaan niin käsittämättömän paljon vain liikuttamalla lapaluitaan. Liikkeellä on myös kyky herättää tunteita, vihjaista että jotain on padottuna ja vankina. Itselleni se, että nieleskelin kyyneleitä Tervamäen esityksen aikana, kertoi jostakin pinnan alla kuohuvasta.
Tunne-elämyksiä voi kokea myös teatterissa, elokuvissa tai konserteissa. Tanssin erityispiirre ja kallein ihmeellisyys on kehon liikkeessä, sen käsittämättömässä taipuisuudessa, ruumiillisuudessa ja peri-inhimillisyydessä. Liikkuvien lihasten näkeminen on jotenkin hypnoottista, ja on lumoavaa, miten niinkin yksinkertaiset asiat kuin nilkan tai ranteen ojentaminen saavat liikkeen näyttämään kauniilta.
Mielenkiintoinen kontrasti syntyikin juuri lumoavan kauniiden ammattilaisballerinojen sulokkaasta liikkeestä ja Saikkosen Äijistä. Kolmantena esityksenä nähdyn Jailhouse Rockin esiintyjiksi koreografi oli koulinut kahdeksaa perusvirtasta kolmen kuukauden ajan, toivoen että loukkaantumisten ja luovuttamisien jälkeen jäljellä olisi vielä koreografian vaatimat neljä miestä.
Nyt, viimeisenä esityskertana teos nähtiin kahdesti, molemmilla miehityksillä. Kukaan ei ollut jänistänyt, ainoastaan yksi loukkaantunut. Tämä oli melkoinen selkärangan osoitus miehiltä, joiden siviiliammatteihin lukeutuivat mm. maanviljelijä ja professori. Vaikka heidän liikkeessään oli havaittavissa pientä hienosäädön puutetta ja askelissaan hapuilua, ilmaisu oli vahvaa ja aitoa.
Ymmärrämme, miksi ammattitanssijat ovat ammattitanssijoita, ja ymmärrämme myös että tanssi ei ole kenenkään yksinoikeus.
Vaikka miehiltä puuttui tanssijan koulutus, ruumiinrakenne ja kokemus, heillä oli kaikki pelissä. Vaatii melkoista selkärankaa heittäytyä Alminsalin lavalle primaballerinojen jälkeen, kun kokemusta tanssijan uralta on kolme kuukautta.
En muista koska esiintyjät olisi taputettu takaisin kumartamaan yhtä monta kertaa. Onnistumisen ilo oli yhteinen, aivan kuin olisi elänyt mukana miesten koitoksessa, ja niin hymyt kuin aploditkin tulivat sydämestä.
Silti, jotain puuttui. Aapo Siikalan Welcome to Heaven’s Playground peruttiin loukkaantumisten takia. Koreografia oli ensimmäinen ja syvin kosketukseni tanssin maailmaan, ja olisin todella halunnut kokea sen nyt uudestaan. Mutta ehkä vielä joskus. Tämä ilta kuului Jailhouse Rockille.
Niina Mero
Kirjoittaja on 24-vuotias medianomiksi itsensä kouluttanut, uskontotieteilijäksi loikannut audiovisuaalisen alan sekatyöläinen. Taiteen kentällä toiminut eniten valokuva- ja videotaiteen parissa, suhde tanssiin intohimoisen utelias.
