Työskentelin vuosina 2019-2021 Zodiak – Uuden tanssin keskuksen hanketaiteilijana Helsingin mallin hankkeessa Valokeilassa koillinen. Hankkeessa toimivat Zodiakin lisäksi Helsingin kaupunginteatteri, Pohjois-Helsingin bändikoulu ja Teatteri Tuike. Työskentely oli vahvasti aluekeskeistä ja sijoittui nimensä mukaisesti Koillis-Helsinkiin: Tapulikaupungin, Puistolan, Tapanilan, Töyrynummen, Suutarilan ja Siltamäen alueille.
Helsingin mallin tavoitteena on lisätä alueiden yhteisöllisyyttä ja asukkaiden osallisuuden kokemuksia. Hankerahoitusta voivat saada olemassa olevat instituutiot, joita kannustetaan toimimaan ”seiniensä ulkopuolella”. Pohdin kirjoituksessani omaa kokemustani yleisötyöstä nykytanssikentän keskeisen toimijan palkkaamana. Kysyn, millä tavalla instituution seinät ja niiden ulkopuolella toimiminen keskustelevat käytännössä, ja millä tavalla hankkeessa toteuttamani työ näyttäytyy suhteessa vastikään julkaistuun ArtsEqual-tutkimuksen loppuraporttiin erityisesti saavutettavuuden näkökulmasta.
Taideyliopiston koordinoima taiteen tutkimuksen ArtsEqual-hanke toteutettiin vuosina 2015-2021. Siinä toimineet monialaiset tutkimusryhmät pyrkivät löytämään eriarvoistumisen syitä taiteen ja taidekasvatuksen piirissä sekä löytämään toimintaehdotuksia tasa-arvon lisäämiseksi. ArtsEqual: Tasa-arvo taiteen ja taidekasvatuksen palveluiden suuntana -loppuraportin (2021) lukeminen saa mielen hiljaiseksi. Se osuu minusta naulan kantaan kuvaillessaan taiteen rakenteita ja niiden taustalla vaikuttavia arvoja. Raportin mukaan taide on elitististä eivätkä tasa-arvo ja yhdenmukaisuus toteudu taidekasvatuksessa.
Hanke on väliaikainen työkalu
Raportissa tuodaan esiin, että taiteen instituutioissa tasa-arvoa pyritään rakentamaan lähinnä erillisten hankkeiden ja projektien kautta. Tällä tavalla instituutio voi osoittaa tekevänsä työtä saavutettavuuden eteen ja saa toiminnasta yhteiskunnallista hyötyä (ArtsEqual 2021, 18, 41-42). Valokeilassa koillinen on osuva esimerkki tästä toimintamuodosta. Zodiak on tehnyt jo useampia samankaltaisia muutaman vuoden mittaisia hankkeita eri alueilla Helsingissä. Hankerahoituksen päätyttyä toiminta alueella lakkaa ja hankkeeseen osallistuneet jäävät sen loputtua ilman ammattitaiteilijoiden tukea. Ymmärtääkseni taidetoiminnan juurruttaminen taiteen katvealueille on kuitenkin Helsingin mallin keskeisiä tavoitteita. Jotta toiminta todella jäisi alueelle, kolme vuotta tuntuu olevan liian lyhyt aika uusien taideyhteisöjen syntymiseen. Kolmen vuoden sykli ja utopia sen jälkeisestä alueelle juurtumisesta pitää muotona yllä oletusta, että paikalliset osallistujat omaavat ns. normaalin toimintakyvyn ja pystyvät itse organisoitumaan hankkeen jälkeen. Raportin (2021, 16) mukaan juuri tämänkaltainen oletus “normaalista” on kyvykkyysajattelua, ableismia, joka liittyy raportin nimeämiin eriarvoistaviin mekanismeihin. Koen, että oletukset kyvykkyydestä osallistua ja löytää taidepalveluiden pariin oma-aloitteisesti sekä jatkaa taiteen tekemistä itsenäisesti, ovat läsnä sekä taiteen sisällön tuottajien että rahoittajien asenteissa sekä seuraamissani Helsingin mallin hankkeissa että yleisesti. Tämä näkyy esimerkiksi esteettömien tilojen ja tilanteiden puutteena taidetoiminnassa. Tasa-arvoisten lähtökohtien rakentaminen vaatii enemmän aikaa ja näin ollen myös rahaa.
Mikäli päättäjät toivovat instituutioiden palkkaamien ammattitaiteilijoiden jäävän alueelle tai liittyvän jo alueella mahdollisesti toimiviin organisaatioihin tai kuvittelevat, että seiniensä ulkopuolella toimivat instituutiot jäisivät toimimaan alueelle, kolme vuotta (puolen vuoden osa-aikaisella palkalla yhdelle taiteilijalle per vuosi) on tähän liian lyhyt aika ja taloudellinen resurssi liian pieni.
Saavutettavuus
Valokeilassa koillinen -hankkeessa pyrittiin tavoittamaan alueiden asukkaita mahdollisimman laaja-alaisesti sekä lisäämään hankkeen piiriin löytäneiden yhteiskunnallista osallisuutta ja alueellista yhteisöllisyyttä. Kaikki toiminta oli osallistujille maksutonta. Koillis-Helsingistä ei löydy rakenteita tai rakennuksia taiteelle, Tapanilan Teatteri Tuiketta lukuunottamatta. Työskentely alueella oli tästä lähtökohdasta johtuen pitkälti paikkalähtöistä. Tilattomuuden hyvä puoli on se, että se pakottaa yhteistyöhön muiden paikallisten toimijoiden kanssa, ja toisaalta ajaa ulos julkiseen ja jaettuun maailmaan. Ulkona kohtaamiset paikallisten kanssa ovat väistämättömiä ja taiteesta tulee saavutettavampaa. Omaa ja toisten hanketaiteilijoiden työtä seurattuani koen, että julkisiin tiloihin jalkautuminen, niissä esitysten esittäminen ja harjoitteleminen sekä ns. etsivä taidetyö, joka raportissakin yhtenä toimenpide-ehdotuksena nimetään, mahdollistavat saavutettavuutta ja vahvistavat tasa-arvoa. Ulkona esillä olevien teosten mahdollistamien kohtaamisten kautta syntyy keskustelua taiteesta, asuinalueesta ja elämästä laajemminkin.
Kun hankkeessamme tarjottiin taidetyöpajaa tai haettiin esiintyjiä yhteisöllisesti tuotettaviin teoksiin, osallistujat olivat pääasiassa eläkkeelle jääneitä tai keski-ikäisiä kantasuomalaisia naisoletettuja, joista ainakin osalla olisi ollut mahdollista osallistua myös maksulliseen harrastustoimintaan. Koen, että tällainen avoin osallistujien hakeminen, jota itsekin osittain harrastin, sortuu helposti ableismiin. Siihen sisältyy oletus, että kaikki halukkaat löytävät toiminnan pariin, ja toisaalta aktiivinen unohdus / tietoinen huomiotta jättäminen toimintakyvyiltään monenlaisten ihmisten pois sulkemisen suhteen. Ihmisen voi olla esimerkiksi vaikea tai mahdotonta saapua toimintapaikkaan, kohdata informaatiota toiminnasta tai saada sitä käyttämällään kielellä, ja toisaalta ymmärtää taidetoiminnan kontekstia ilman aiempia kokemuksia vastaavasta.
ArtsEqual-loppuraportti nostaa esiin, kuinka taiteessa esiintyvä hierarkkisuus ylläpitää eriarvoisia osallistumismahdollisuuksia. Vallitseva, meritokratiaan perustuva rahoitusjärjestelmä korostaa taiteen ainutlaatuisuutta ja uutuusarvoa sekä perinteen siirtämistä. Nykyisellään se ei huomioi saavutettavuutta ja demokratiaa riittävästi niin, että kaikille turvattaisiin pääsy taiteen palvelujen piiriin ja mahdollisuus vaikuttaa tarjonnan muotoihin ja sisältöihin. (ArtsEqual 2021, 17.)
Hankkeen varrella olimme tietoisia näistä haasteista, joten koen, että harrastimme asian suhteen nimenomaan tietoista huomiotta jättämistä. Uskoakseni syy valitsemillemme toimintatavoille liittyi taloudellisten resurssien suuntaamiseen taidetoimintaan itseensä. Kriittisesti ajatellen panostimme näkyviin tuloksiin eli taidetuotoksiin, emme todellisen laajan saavutettavuuden vaatimaan taustatyöhön. Taidetoiminnan ulkopuolelle jäävien ihmisten saavuttaminen alueellisessa taidetyössä vaatisi laajoja yhteistyöverkostoja yli toimialarajojen, suurempia taloudellisia resursseja sekä niiden uudelleen järjestelyä suhteessa hanketaiteilijan ja -tuottajan ajankäyttöön. Koska elämme ja muodostamme asenteemme uusliberalistisessa järjestelmässä, taide- ja taidekasvatuspalvelujen piiriin pääsemistä ei pidetä yksiselitteisesti taloudelle ja yhteiskunnalle hyödyllisenä (ArtsEqual 2021, 47). Näin ollen hyväksymme hiljaa, ettei niiden myöskään tarvitse olla kaikkien saavutettavissa.
Hanketaiteilijan monet roolit
Lähestyin työtäni hankkeessa monenlaisista rooleista ja näkökulmista käsin. En ollut koskaan aiemmin työskennellyt hankkeessa, joten minun oli vaikea valita mihin keskittyisin. Tietty sirpalemaisuus ja kevyt ideoiden kokeilu määrittivät omaa kolmea vuottani. Myös kirjoituksessani esiin tuomani kriittiset päätelmät ovat omalla kohdallani syntyneet tässä hankkeessa työskentelyn myötä.
Pääasiassa lähestyin työtä, aluetta ja sen ihmisiä yhteisötaiteilijana. En halunnut oman taiteellisen näkemykseni määrittävän voimakkaasti ohjaamiani toimintoja vaan pyrin kuuntelemaan ihmisiä yksilöinä ja yhteisöinä. Haistelin paikkojen tunnelmia sekä ihmisten kokemuksia paikoista ja asuinalueista. Minulle keskeistä olivat erilaiset kohtaamiset sekä itseni ja toisten välinen kohtaaminen, mutta myös eri ihmisten ja ihmisryhmien kohtaamisen mahdollistaminen. Koen, että ”laadun” kysymys on taiteessa kiinnostavaa lähinnä vain ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä sekä merkityksellisyyden kokemuksissa, elämän mielekkyyden tai ihmettelyn kokemisen kautta.
Vaikka valitsemani toimintamallit eivät aina mahdollistaneet osallisuutta kaikille, saavutettavuuden kysymys oli minulle silti tärkeä työtäni ohjaava juova. Ensimmäisenä vuotena olisin halunnut tehdä yhteisprojektin paikallisen Maatullin ala-asteen 4. luokan ja Puistolan vanhusten palvelutalon kanssa. Aloitin projektin kahden viikon residenssi-/tutustumisjaksoilla kummassakin paikassa. Jaksot olivat täynnä arvokkaita ja merkityksellisiä kohtaamisia, vaikka yhteisprojekti ei luokan opettajan vaihduttua kesken kaiken toteutunutkaan. Molemmissa paikoissa halusin kohdata ihmisiä yksittäin, koska paikkojen toiminta rakentuu ryhmässä toimimiseen tai oppimiseen, jolloin yksilö ja hänen tarpeensa eivät aina tule kohdatuksi.
Palvelutalossa residenssini sisälsi “one-to-one” -tanssihetken jokaisen halukkaan asukkaan kodissa, osallistujan valitseman musiikin ja tanssikenkien inspiroimana. Näin tanssi kulki ihmisen luo ja kohtaaminen välillämme ilmaisi asukkaan sen hetkisiä tunnelmia liikkeellisessä muodossa.
Koulussa vietin jakson luokan matkassa koulupäivien ajan. Halusin olla aikuinen, jolla on aikaa ja kyky kohdata lapset taiteilijana ja ihmisenä, läsnäolon ja luovuuden kautta. Ohjasin pari kuvaamataidon tuntia ja muutaman kehollisen läsnäolon harjoituksen tuntien aluksi, autoin lapsia suuntaamaan huomiota ja tekemään tehtäviä ja olin paikalla. Taiteellinen praktiikka, jota tein näinä viikkoina, keskittyi vuorovaikutukseen. Kävelin yhden, kahden tai kolmen lapsen kanssa heille tärkeisiin paikkoihin alueella. Kävelyt mahdollistavat syvää kohtaamista, keskustelua ja kuulluksi tulemista.
Palvelutalossa ja koulussa vierailujen ohella tein ensimmäisenä vuotena tapulikaupunkilaisten opastaman kävelyesityksen Kulmilla (2019), johon toivoin lapsiakin mukaan oppaiksi. Koska Kulmilla–kävely ei ollut koulupäiviin sisältyvää toimintaa, en ikäväkseni saanut houkuteltua mukaan opastamisesta innostuneita lapsia. Kouluprojekti jäi tyngäksi vierailuksi luokan arjessa. Olin toivonut yhteisprojektin tarjoavan mahdollisuuden ihmisten ja ihmisryhmien kohtaamiseen. Luokan oppilaista noin puolet oli maahanmuuttajataustaisesta perheestä. Yhteisprojekti olisi päättynyt esitykselliseen tapahtumaan palvelutalolla, johon myös lasten vanhemmat ja asukkaiden läheiset olisi kutsuttu mukaan. Kouluvierailuni päätteeksi kävimme kuitenkin kylässä palvelutalossa ja vietimme yhteisen liikehetken, jonka sekä lapset että seniorit kokivat mielekkääksi. Jatkoin työtäni palvelutalossa myöhemmin samana vuonna liikkeellisten työpajojen ja korona-aikaan Zoomissa tapahtuneiden henkilökohtaisten kohtaamisten muodossa Tanssia sosiaalisella etäisyydellä -konseptilla (Aldebs & Raatikainen 2020). Kun nyt katson taaksepäin, ihmettelen, miksi en yrittänyt toteuttaa yhteisprojektia koulun toisen luokan kanssa. Sen sijaan kiirehdin ideasta toiseen osana kulttuurisen kapitalismin sykettä.
Keväällä 2020 ennen ensimmäistä korona-aaltoa, aloitimme silloisen työparini, syyrialaisen Angela Aldebsin kanssa etsivän tanssitoiminnan kerhon Tapulikaupungin kirjaston aulassa. Olimme joka tiistai-iltapäivä kirjaston aulassa soittolistan ja kaiuttimen kanssa, ja kutsuimme aulassa aikaansa viettäviä lapsia mukaan tanssimaan. Keräilimme liikkeitä lapsilta ja teimme yhteistä koreografiaa. Haaveilimme, että olisimme järjestäneet lasten kanssa tanssinäytöksen, jossa he olisivat voineet esittää omia tanssejaan. Tiktok-koreografiat olivat heille tärkeitä ja moni oli opetellut niitä taidokkaasti. Ehdimme kokoontua joitakin kertoja ennen koronan aiheuttamaa sulkutilaa ja kokemus oli kannustava, joskin olisi jatkuessaan vaatinut selkeämpää rakennetta, koska paikka oli levoton läpikulkutila ja osallistujat vaihtuivat osittain viikottain. Tämäkin toiminta jäi kokeiluksi, jonka mahdollisuudet jäivät tutkimatta. Koronan takia meidän oli muunnettava toimintamme rajoituksiin sopivaan muotoon oman työmme jatkuvuuden takia ja päädyimme tekemään muunlaisia uusia esityksellisiä kokeiluja; A being in a view -esityksen julkisissa tiloissa ja Dancing with social distance -tanssihetken verkossa. Angelan lyhyen työsopimuksen päätyttyä en kokenut mielekkääksi jatkaa tanssikerhoja yksin.
Merkittävää etsivä tanssikerho -kokeilussa oli mahdollisuus kohdata harrastusten ulkopuolelle jääneitä lapsia, ja toisaalta Angelan mukanaolo. Osallistuneille maahanmuuttajataustaisille lapsille vaikutti olevan tärkeää, että ohjaava aikuinen oli samaistuttava esikuva. On äärimmäisen tärkeää, että taiteilijat ovat kulttuuritaustoiltaan, identiteeteiltään, kiinnostuksiltaan ja kyvyiltään monenlaisia. Tähän tulisi kiinnittää erityistä huomiota taiteilijoita palkatessa. Kohderyhmien ja niitä ohjaavien henkilöiden on tärkeää pystyä ainakin jossain määrin jakamaan ymmärrystä kulttuurista, elämänkokemuksista ja historiasta.
Monitaiteisuus ja matalan kynnyksen taide
Saavutettavuuteen vaikuttavat myös taidemenetelmät ja -lajit. Jos tarjoamme puhtaasti nykytanssisisältöä, toimintaan osallistuvat yleensä jo aiemmin nykytanssia tuntevat tai harrastavat henkilöt. ArstEqual-raportissa (2021, 16) tuodaan esiin etäisyys taiteen sisäisen ajattelun ja muun yhteiskunnan välillä. Näen, että nykytanssi on monelle vieras ja elitistinen, ilman asiantuntemusta vaikeasti avautuva taiteen muoto. Omassa työssäni koen mielekkääksi käyttää ja fasilitoida kaikkia mahdollisia taidemuotoja tanssista kuvaan ja kirjoittamiseen. Kehollisuus on silti minulle lähtökohta kaiken toiminnan taustalla. Olen koreografi ja aistin maailmaa kehollisuuden kautta, se on läsnä kaikessa toiminnassani, vaikka sisältö ei puhtaasti olisikaan tanssia. Kehollisuus ja liike voivat uida toimintaan ikään kuin vaivihkaa, pikemminkin orientaationa kuin päämääränä.
Monitaiteisuus ja matala kynnys taiteen ja muun elämän välillä olivat työssäni läsnä erityisesti Kulmilla-kävelyssä ja omalta kohdaltani hankkeen huipennuksessa Koillisesta koilliseen –projektissa (2021). Kävelyesitykseen oli avoin haku, mutta pyysin siihen myös suoraan mukaan jo tuntemiani tai minulle vinkattuja ihmisiä. Osallistujat opastivat reitin tai kertoivat reitin varrella tietyn paikan historiasta yleisesti tai henkilökohtaisten kokemusten kautta. Esitys oli hyvin arkipäiväinen, havaintoja herättelevä ja täysin paikkasidonnainen. Koska jokainen opas kertoi valitsemansa tarinan ja yhteinen harjoitusjakso oli lyhyt, sain mukaan iältään ja toimintakyvyltään monenlaisia ihmisiä. Kävelyssä oli myös kevyesti esityksellisiä osioita, joista vastasivat mukana olleet tanssija Antti Seppänen, äänisuunnittelija Markku Essel, paikallisen thaimaalaisen ravintolan kautta mukaan tullut tanssiryhmä Rak Sin Thai sekä palvelutalossa asunut muusikko Antti, jonka konsertti taltioitiin videolle kävelyn päätepisteeksi.
Kaikille ryhmätoiminta ei ole ideaalein osallistumisen muoto. Kulmilla ja Koillisesta koilliseen -projektit mahdollistivat omaehtoista, itselle sopivaa osallistumisen tapaa. Jälkimmäiseen haettiin myös avoimen haun kautta. Tässä kohtaa tein täysin tietoisen valinnan suhteessa toimintakykyyn ja osallistumiseen. Pyrin omalla toiminnallani katsomaan yli hankkeen kolmeen vuoteen rajautuvan ajan ja etsin ihmisiä, jotka pystyisivät toteuttamaan oman taideprojektin kyseisen projektin sisällä, tarvittaessa tukemaan toisia laajempaa tukea tarvitsevia osallistujia sekä mahdollisesti jatkamaan jonkinlaista toimintaa hankkeen jälkeenkin. Tarkoitukseni Koillisesta koilliseen -projektissa oli vahvistaa ihmisten tekijyyttä ja omaa toimijuutta myös tulevaisuutta ajatellen. Näin osallistujat tietynlaisina yhteisön avainhenkilöinä, jotka voisivat omalla toiminnallaan innostaa laajempaakin yhteisöä.
Ilokseni projektissa toteutetut taideteot ja tapahtumat antoivat monentasoisia osallistumismahdollisuuksia myös muille alueen asukkaille ja vahvistivat projektiin osallistuneiden ja siihen yli puoleksi vuodeksi sitoutuneiden ihmisten itsetuntoa ja taiteellista toimijuutta. Keskeistä projektissa oli monitaiteisuus sekä jokaisen oma suhde taiteeseen ja valitsemaansa taidemuotoon.
Koillisesta koilliseen alkoi pedagogisella vaiheella, jossa tutustuttiin työpajojen ja luentojen muodossa erityisesti yhteisö- ja paikkalähtöiseen taiteeseen. Ohjaajina toimivat Valokeilassa koillinen -hankkeen kaikki taiteilijat. Tutustumisjakson päätteeksi jokainen suunnitteli oman taideteon, teoksen, projektin tai tapahtuman. Osa ryhmästä toimi yksin, toiset ryhmäytyivät ja tekivät yhdessä. Jokaisella oli prosessin tukena myös ammattitaiteilijamentori. Kaikki projektit, jotka sisälsivät teatteria, performanssia, runoutta, tanssia, installaatiota, konsertin, päiväkotilasten kanssa toteutetun ison julkisen tilan maalauksen ja alueen kirjastoihin kerätyn 1500 isoäidinneliön yhteisöinstallaation, esitettiin osana hankkeen jokavuotista Paikallismaisemia-festivaalia syyskuussa 2021.
Yhteisötaiteen laadukkuus ja arvo
ArtsEqual-raportin mukaan taiteen laatu ymmärretään instituutioiden tasolla yhä edelleen suhteessa taiteen perinteeseen: Laatu nähdään perinteestä nousevana tai sitä radikaalisti haastavana uutuutena, ja muut laadun dimensiot, kuten yhteisöllisyys, yleisön tarpeista lähtevä laatu tai muihin yhteiskunnan palveluihin integroidun taiteen laatu, eivät täytä korkeatasoisen, ”vakavan taiteen” (Abbing, 2019) laatukriteerejä. (ArtsEqual 2021, 17.) Koen, että myös hankkeemme aikana toteutetuista toiminnoista teokset nousivat keskeisiksi toiminnan merkityksen mittareiksi. Teoskeskeisyys liittyy tulkintani mukaan myös rahoitukseen ja rahan käytön raportoimiseen, mutta taiteen sisäisenä ilmiönä siihen liittyy vahvasti perinteinen taidekäsitys.
Raportissa nimetään kolme taidejärjestelmän sisäistä mekanismia, jotka ylläpitävät eriarvoisuutta: etäännyttäminen, pois sulkeminen ja hierarkkisuus. Etäännyttäminen tulee esiin taidealoja ohjaavan meritokratian eli lahjakkuuden ja ansioiden varaan rakentuvan valtajärjestelmän kautta. Taiteen ja taidekasvatuksen pariin hakeutuu, valikoituu sekä myös aktiivisesti valitaan ihmisiä, joilla on parhaat edellytykset menestyä järjestelmän asettamin ehdoin. Taiteen ammattilaiset kohdistavat taidekasvatuksen pääasiassa lahjakkaille ja taidepalvelut niille, jotka aktiivisesti ymmärtävät hakeutua niiden äärelle. Tällä tavalla erot taidekäsityksissä taiteen piirissä toimivien ja muun yhteiskunnan välillä kasvavat.Tällainen järjestelmä sulkee ulos ne, joilla on erilainen taidekäsitys ja käsitys laadusta. (ArtsEqual 2021, 16, 32.)
Koen, että ymmärrys laadusta ja ”kiinnostavasta taiteesta” näkyy myös Zodiakin perustehtävänä erottuvan näyttämöteosten tuottamisen ja yleisötyön suhteessa. Näen, että tämä suhde muodostuu yksityisten henkilöiden muodostaman työyhteisön arvojen kautta ja tulee esiin toimintoina; osallistumisena tiettyihin toimintoihin (esimerkiksi näyttämöteosten ensi-iltoihin) ja ei-osallistumisena tiettyihin (lähiöihin / seinien ulkopuolelle sijoittuviin tapahtumiin). Ammattitaiteilijoiden esittämät näyttämöteokset ovat tärkeitä, oikeita taideteoksia, kun taas erilaisiin yleisötyön prosesseihin osallistuvien ja niitä ohjaavien taiteilijoiden tekemä taide on lisuke. Yksityisten henkilöiden arvomaailma heijastaa tietysti taidekentän arvoja ja ihanteita.
Koen, että meritokratia on läsnä maassamme myös esimerkiksi eri ammattitehtävien arvostuksessa ja nivoutuu osaksi kapitalismin ilmenemistä kulttuurissa. Opettajat tai yhteisötaiteilijat eivät kiinnosta yleisöä tai nauti samanlaista arvostusta kuin koreografit. Toimin itse useissa eri positioissa ja olen omakohtaisesti kokenut, kuinka suhtautuminen minuun vaihtelee positioni mukaan. Esimerkiksi toimintakyvyltään monenlaisten tanssijoiden kanssa toteuttamani Kvartetto-teoksen myötä minulta pyydettiin kirjoitusta inkluusiosta kentällä näkyvässä asemassa olevaan julkaisuun, kun samaan aikaan kentällä on muitakin, vuosikymmeniä inklusiivista tanssityötä tehneitä henkilöitä, jotka pedagogin positiossaan eivät tule tunnistetuksi ja tunnustetuksi tanssitaiteen kentällä. Suostumalla saamaani huomioon ylläpitänen omalla toiminnallani juurikin tätä näkymisen hierarkiaa. Nykykapitalismissa ilmenevä näkymisen politiikka rakentuu sen varaan, mitä voidaan mainostaa ja myydä. Opettajan tai yleisötyöntekijän työtä on teoksia tekevän työtä vaikeampi pukea kuviksi ja henkilöbrändiksi. Sen sijaan, että taiteilijana suostun vastaamaan ja ottamaan annetun tilan, voisin ehdottaa tilalle toista, mahdollisesti huomiotta jäänyttä henkilöä, jolla on syvempi asiantuntijuus aiheeseen. (Jos vain uskallan luopua saamastani tilasta, jota tarvitsen saadakseni rahoitusta ja tukea tulevalle työlleni…) Näkyville nostamisen ilmiö toistuu myös koreografin ja esiintyjän välisessä hierarkiassa. Esitykset ratsastavat koreografin nimellä ja meriiteillä, ja tätä korostetaan tuomalla esiin koreografin ajattelua esityksen ulkopuolellakin, esim. perinteisessä mediassa tai teosten markkinoimisessa.
Toinen raportin esiintuoma taiteen sisäinen eriarvoisuutta ylläpitävä mekanismi on pois sulkeminen, johon sisältyvät erilaisuuden pelkääminen ja ableismi eli kyvykkyysajattelu. Taiteen alalla ihanteet liittyvät kehittyneisiin aisteihin, tarkkaan hienomotoriikkaan ja sopivaan ruumiinrakenteeseen. Ihanteesta poikkeava nähdään kyvyttömänä, eivätkä taidekasvatus ja taide tarjoa palveluja niille, jotka eivät täytä näitä normalisoituja ihanteita. (ArtsEqual 2021, 16-17.) Tällaiseen ilmiöön omassa hanketoiminnassani viittasin tekstissä jo aiemmin. Näen, että aluehankkeessa ableismi liittyy taiteen sisäisten ihanteiden ohella yksinkertaisuudessaan osallistumisen mahdollisuuteen. Tietynlainen aktiivinen unohtaminen ja huomiotta jättäminen on tunnistettavaa muissakin toimintaympäristöissä, joissa itse olen toiminut. ”Pitäisi olla enemmän resursseja ja aikaa” tai ”näinhän täällä muutkin toimivat” -ajattelu estää asenteiden ja toiminnan uudelleen järjestelemistä esimerkiksi tinkimättömästi esteettömään suuntaan.
Raportissa (2021, 38) ehdotetaan: Luovutaan normaalin yleisön oletuksesta ja käydään aktiivisesti pidemmälle vietyä dialogia monenlaisten ryhmien kanssa. Uudet aiemmin palvelujen piiristä puuttuneet ryhmät ja heidän tarpeensa toimivat uudistamisen voimana, joka parhaimmillaan purkaa taiteilijoiden ja yleisön välistä erontekoa. Samalla luodaan uusia, suhteisiin perustuvia dimensioita taiteen laatukriteereihin. (Lehikoinen, 2021.)
Koen, että Koillisesta koilliseen järjesteli perinteisiä hierarkioita uudelleen. Sen sijaan, että taiteilija-asiantuntija olisi kuratoinut projektin sisällön, alueella asuneet osallistujat itse vastasivat asuinalueensa taidevajeeseen omia intressejään kuunnellen ja samalla laajempaa yhteisöä ja paikallistoimijoita yhteen tuoden. Projekti haastoi laadun perinteisiä määritelmiä, kuitenkin taiteellisesti kunnianhimoisesti, jokaiselle itselleen merkittävällä tavalla. Silti jonkun taide-eliittiä edustavan henkilön mielestä ”osa jutuista oli mahtavia ja osa ei nyt mennyt ihan maaliin”. ArtsEqual-raportissa (2021, 42) kirjoitetaan osuvasti: Yhteisön taustat ja intressit huomioivia yhteisötaiteen projekteja pidetään laadultaan epäilyttävinä ja niitä vastustetaan taiteen autonomian ja elitismiin perustuvan korkeakulttuurisen hierarkian nimissä. Tällainen näkemys kuvastaa täydellisesti aiemmin kirjoituksessani esiin tuomaani, raportissa nimettyä käsitystä laadusta. Samankaltaiset asenteet elävät tiukkaan taiteen sisäisessä keskustelussa ja välillä omassa ajattelussanikin.
Kuinka paljon mielekkäämpää olisi kuitenkin työskennellä taidekentässä, joka arvostaisi tekemistä, kokeilua, prosessia, todellisesti henkilökohtaista taidenäkemystä ja kannustaisi sohimaan epävarmoihin suuntiin ja erehtymään, mokaamaan, epäonnistumaan tai olemaan välillä vaikka ihan ennustettavakin? Ja elää yhteiskunnassa, joka rahoittaisi tästä asenteesta kumpuavaa taiteellista töhertämistä! Tällaisella kentällä ei arvosteltaisi teoksia siitä, että ne eivät osuneet maaliin, vaan keskusteltaisiin katsoja-kokijan kokemuksesta ja havainnoista sekä siitä, millä tavalla koettu tuotos omalle kokemusmaailmalle avautuu. Vaikka taiteen laadun portinvartijat – tavallaan kaikki me taidekenttiin osaa ottavat – hellittäisimme hiukan ja keskittyisimme esimerkiksi mielekkäisiin kohtaamisiin ja hyvinvointia tukevaan työskentelykulttuuriin, silloin tällöin orgaanisesti syntyvät kirkkaat taideteokset eivät maailmasta katoaisi. Kaikki taideteokset eivät herätä vastakaikua ja yleisön kiinnostusta, se on täysi mahdottomuus ja täysin kontrolloimattomissa. Ja vaikka kaikki taiteilijat eivät olisikaan korkeakoulutettuja, ei tarvitsisi määrittää taidetta keinotekoisesti Outsider– tai Ite-taiteeksi tai instituution jotakin projektia yleisötyöksi. Kaikki esitykset ovat yleisötyötä, jos niissä on yleisö. Jokainen on taiteilija niin halutessaan!
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on Helsingissä ja Kokkolassa toimiva tanssi-ja esitystaiteen sekatyöläinen ja joogaopettaja.
Lähteet:
ArtsEqual: Tasa-arvo taiteen ja taidekasvatuksen palveluiden suuntana -loppuraportti.
Artikkelikuva Ilona Burtsoff: Koillisesta koilliseen -projekti: Paikallismaisemia -festivaalin avajaiskulkue 2021. Taustalla yhteisömaalaus Metsäretki (Hiljanen + Pk Satulinnan eskarit) 2021.
