Tangon tahdit kuljettavat minut perille oikeaan harjoitussaliin Aleksanterin teatterin sokkeloisissa kellarikäytävissä. Siellä harjoitellaan Alpo Aaltokosken uusinta teosta Aina joku vie, joka alkaa olla loppuratkaisua myöten valmis.
Aaltokoskea mietitytti, kuinka teoksesta siirrytään sujuvasti yleisölle avoimeen sekahakuun, eli lavatansseihin. Tango Hopeinen kuu on täynnä tunnetta ja melankoliaa. Tanssijat liikkuvat hitaasti, toisiinsa nojaten tai aivan lähellä toisiaan, edessä olevan ihmisen ja tämän kosketuksen herkistäminä. Tekisi mieli sammuttaa liiat valot salista, jotta hopeinen kuu loistaisi vieläkin kirkkaammin. Antaisi Aaltokosken tanssijoineen johdattaa meidät tanssilavakulttuurin saloihin.
Taidetanssi ja seuratanssi ovat perinteisesti kuuluneet tanssigenren eri päätyihin. Tanssilavoilla käynyt yleisö ja nykytanssiyleisö eivät ole kohdanneet, eikä nykytanssi ole suoranaisesti pyrkinyt hakemaan humppakansaa tanssiin.
Tanssija ja koreografi Alpo Aaltokoski tuli nykytanssin maailmaan valssin ja tangon kautta. Viisivuotiaana pikkupoikana Aaltokoski sai tanssiopetusta tädeiltään, jotka lauantai-illan päätteeksi, navettatöiden ja saunomisen jälkeen kokosivat tuvan matot syrjään ja pistivät tanssiksi. Päivällä radiosta kelanauhurille äänitetyt sävelet täyttivät ilman.
”Tädit olivat kovia käymään tansseissa, ja silloin mä näin koko sen seremonian, mitä lavatansseihin valmistautumiseen kuului”, sanoo Aaltokoski. Tätien opissa Aaltokoski oppi perusaskelet, mutta syvemmälle lavatanssirytmeihin Aaltokoski pääsi Orvo Holmenin ja Åke Blomqvistin tanssikursseilla. Seitsemänkymmentäluvulla Aaltokoski päätyi seuratanssien ja Aira Samulinilta oppimiensa discorytmien kiertäväksi opettajaksi. Kuntien nuorisosihteerit tilasivat Aaltokoskelta viikonloppukurssin ja silloin Aaltokoski pakkasi laukkunsa ja lähti.
70-luku oli lavatanssien aikaa. Iskelmätähdet vetivät kansaa lavoille ja sinne suuntasi myös nuoriso, sillä discot olivat vielä harvinaisia. Television suosikkiohjelmiin kuului Heikki Hietamiehen juontama Lauantaitanssit, jossa kamerat kiersivät ympäri maan tanssilavoja.
”Lapsena mä en katsellut Lauantaitansseja, koska meillä ei ollut televisiota. Myöhemmin kotiin hankittiin akkukäyttöinen teevee, johon saatiin virtaa ikkunan alle ajetusta traktorista”, muistelee Aaltokoski. ”Silloin vasta näin ensimmäisen kerran Lauantaitanssit.”
Tanssitaitoinen Aaltokoski tykkäsi myös itse käydä tansseissa; tanssitaitoisella miehellä oli vientiä Pyhäsalmen lavalla tai työväentalolla. Kerran Aaltokoski voitti sisarensa kanssa polkkakilpailut ja sai palkinnoksi hotelliyön Helsingissä ja kutsun Lauantaitanssien kuvauksiin. Aaltokoski ei halunnut mennä. Hän ei itse asiassa pitänyt koko ohjelmasta, jonka hän koki väärällä tavalla kilpailuhenkiseksi. Ruudun ääressä lähinnä arvosteltiin ihmisten tanssitaitoja ja vaatetusta.
Ensimmäisen kosketuksensa taidetanssiin Alpo Aaltokoski sai tanssiteatteri Raatikon pohjoisen kiertueella, kun Raatikko esitti valittuja paloja omasta repertuaaristaan ja erilaisista tanssityyleistä. Silloin Aaltokoski näki ensimmäisen kerran mm. varvastossuilla tanssitun variaation. Raatikon esitys jäi vaivaamaan Aaltokoskea. Mitä enemmän Aaltokoski siitä eteenpäin tutustui nykytanssiin, sitä loitommalle seuratanssit jäivät.
Aina joku vie on osaltaan paluu Aaltokosken tanssillisille juurille. Mutta mitään ajankuvaa hän ei ole halunnut tehdä, vaan pikemminkin törmäyttää nämä kaksi toisilleen vierasta tanssityyliä: nykytanssin ja seuratanssin. Teoksessa tanssijoina hänellä on sukupolvi, jolle tanssilavakulttuuri on täysin vieras. Jopa teoksessa tanssivat yksitoistakertaiset kilpatanssin Suomen mestarit Katja Koukkula ja Jussi Väänänen ovat onnistuneet ohittamaan tanssilavat.
Viisikymmenluvun lavatanssikulttuuria on vaikea ymmärtää, jos ei ole sitä kokenut. ”Sodan aikana tanssiminen oli kiellettyä ja sen jälkeen tanssilavoista muodostui lähes ainoita paikkoja, joissa nuoriso saattoi tavata toisiaan. Parinetsintä oli kiihkeää ja aikeet olivat vakavia. Se loi kaikessa jännitteisyydessään aivan omanlaisensa tunnelman”, miettii Aaltokoski.
Juuri tästä tanssilavojen sähköisestä, lihaksiin ja mieleen porautuneesta tunnelmasta löytyy teoksen Aina joku vie ydin. Miltä tuntui olla seinäruusu? Se, jonka vierestä aina vietiin ja jota kohden yksikään katse ei hiipinyt. Entä millaista oli tanssia tuntemattoman kanssa, pidellä häntä kädestä, vyötäröltä? Mistä tanssiessa puhuttiin, jos ylipäätään puhuttiin mitään? Tai mitä tapahtui kun tanssit oli tanssittu ja otteet kirposivat? Aaltokoski on teosta tehdessään miettinyt, mitä kehoon jäi soimaan, resonoimaan näissä tilanteissa. Voisiko näitä tanssin aikana koettuja tunteita ja aistimuksia kehollistaa?
Vaikka Aleksanterin teatterin harjoitussali ei ole tanssilava, minulle, seinäruusulle, sieltä jäi voimakas ja latautunut tunnelma. Pian selviää, millaiseen tunnelmaan 2000-luvun yleisö Hopeisen kuun sävelin ja askelin yltää.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
°°°°
Alpo Aaltokosken Aina joku vie -teoksen ensi-ilta Kaapelitehtaan Puristamossa, Helsingissä, keskiviikkona 22.10. kello 19. Muut esitykset 23. & 27. & 28. & 29.10. kello 19.
