Linda Martikainen ja Heli Keskikallio (S-projekti) keskustelivat keväällä 2019 koreografi-tanssitaitelija Soili Huhtakallion kanssa hänen soolotyöskentelystään For God -teoksessa. Soolon ensi-ilta oli Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa 27.2.2019. Soolotyöskentely on tanssin kentällä yleistä, mutta samalla se on vähän keskusteltu työskentelymuoto. Mitä kukin koreografi-tanssija oikeastaan tekee, kun hän työskentelee itsekseen?
H&L: Hei Soili, kiva kun suostuit keskustelemaan meidän kanssa soolotyöskentelystäsi For God -teosprosessissa. Meillä on tässä sarja kysymyksiä, joista voimme keskustella. Ensimmäinen kysymys on: oletko työskennellessäsi yksin? Tai itseksesi?
S: Olin onnekas, kun sain jakaa prosessin Roy Boswellin, Siru Kososen, Teo Lanervan, Mikko Sarvanteen ja Emil Uutun sekä Zodiakin väen kanssa. Joiltain osin sooloa tehdessä on kuitenkin aina yksin, erityisesti silloin, kun liikemateriaali kumpuaa enimmäkseen minusta ja henkilökohtaisista kokemuksistani. Prosessin aikana oli sellainen vaihe, jossa muu työryhmä oli kanssani salissa ja esittelin heille luonnoksia ja ideoitani, jotka olivat vielä tosi raakoja. Minulla oli ajatus, että kaikki luonnostelu olisi tosi tärkeää jakaa työryhmän kanssa, mikä ei sitten ollutkaan niin toimiva työtapa. Tajusin jossain vaiheessa, etten itse asiassa vie koreografista prosessia kauheasti eteenpäin. Aloin rytmittää saliaikaa selkeämmin yksin työskentelyn ja työryhmälle työn jakamisen sekä siitä nousevan keskustelun välillä.
L: Tuo työn rytmi on mielenkiintoinen asia. Kuinka usein on tarve tehdä työtä näkyväksi jollekulle? Koen, että kun tekee sooloa niin tarvitsee myös sitä, että tulee kuitenkin kohdanneeksi jossain vaiheessa yleisön. Kuinka työtä esittelee, kuinka paljon siitä haluaa keskustella, kuinka paljon haluaa näyttää jotain, ja miten sitä näyttää?
H: Myös keskeneräisyys on iso kysymys kun tullaan työryhmässä eri positioista seuraamaan keskeneräistä ja tekemisen virrassa olevaa. Kuinka toiset osaavat katsoa keskeneräisyyttä ja kuinka itse pystyy olemaan sen kanssa?
S: Joo, huomasin prosessin aikana, että kommentit, joita työryhmäläiset toivat esille jonkin kohtauksen tai harjoitteen jakamisen jälkeen, vastaanotti minussa ensin esiintyjä ja vasta myöhemmin koreografi. Koreografi ei ollut oikeastaan edes tavattavissa heti sen jälkeen, kun oli juuri esiintynyt itse. Tämä oli välillä vähän haasteellista.
H&L: Aivan. On arvokasta osata huomioida sitä, missä tilassa itse on ja mitä tarpeita on sekä toisaalta pohtia, miten luoda strategioita siihen, että voisi helpottaa omaa oloa esitellessä keskeneräistä työtä muille sekä sen jälkeisessä palautteenannossa. Tarvitseeko taukoa, voiko tarpeita puhua etukäteen auki, voisiko löytää jotain keinoja ja tapoja etäännytykseen tai keskustelun suuntaamiseen, sillä tavalla, että se palvelisi prosessia? Tai voisiko itse antaa kysymyksiä läsnäolijoille?
S: Voisi, ja olen sitä tehnytkin – yhteisen kielen kehkeytyminen vie kuitenkin aikaa ja se voi olla myös haastavaa, kun tullaan eri mediumeista. Kun on itse sekä koreografi että esiintyjä, on välillä haastavaa navigoida ison työryhmän tykkäämisiä ja inhoja omaa tekemistä kohtaan – erityisesti luonnosteluvaiheessa. Yleensä koreografi on siinä välissä jonkinlaisena tulkkina tai pullonkaulana, tai näin itse koen toimivani koreografina. Yritän jotenkin tulkata ja koordinoida esiintyjien työn ja muista näkökulmista huomioita tekevien työryhmäläisten välillä. Huomaan, että kun on itse molemmissa rooleissa, menee erityisen paljon energiaa emotionaaliseen työhön, sisäisen esiintyjän, koreografin ja muun työryhmän tunteiden sekä kokemusten kanssa luovimiseen.
H&L: Kun työtä tehdään työryhmänä yhdessä ja oma rooli koreografi-tanssijana on monitahoinen, niin korostaako se yksinäisyyttä?
S: Viime kädessä esiintyjä kantaa työn lihassaan. Ja jos tekee sooloa itselleen, niin siinä on väistämättä yksin. Olen tosi herkkä ja osin tietoisesti opetellut operoimaan harjoitusprosessissa järkeistäminen sekä analyysi edellä. Siitä on usein paljon hyötyä, mutta välillä olisi hyvä muistaa antaa tilaa oman sisäisen esiintyjän kokemukselle, sillä muuten harjoitustilanteista voi tulla aika rajuja juuri siitä esiintyjän perspektiivistä käsin. Tätä asiaa tuntuu usein jopa helpommalta vaalia silloin, kun on koreografina toisille, eikä itselleen.
H&L: Niin, aistiva, tunteva ja herkkä esiintyjän työ on se liha siellä… Esiintyjät voivat joutua aika erikoisiin tilanteisiin sen takia, että yhtäkkiä muut asiat työskentelyssä nousevat etusijalle.
S: Totta.
H&L: Vähän jo avasit aiemmin havaintojasi soolotyöskentelyn rytmistä. Tämän lisäksi olisi vielä kiinnostava kuulla miten työskentelet itseksesi?
S: Puhutaanko nyt tässä siitä asti, kun joku saa idun ja miten ideat nivoutuu yhteen, vai erityisesti fyysisestä sali-studiopraktiikasta, vai kaikesta?
H&L: Meitä kiinnostaa studiopraktiikka, että kun menee yksin studioon niin mitä siellä tekee, tai mitä siellä puuhaa, tai missä siellä on?
S: Eli mitä sitä käytännössä tekee… Mistä sitä sitten aloittaa? Olen jokseenkin intuitiivinen siinä vaiheessa, kun mietin, mitä siellä salissa rupeaisi tekemään. Ennen varsinaista harjoitusperiodia minulla on usein ollut selkeä lukemisvaihe, joka menee käsikkäin ja vuorotellen käytännön ennakkosuunnittelun kanssa. Usein teosidean ytimessä on jokin kinesteettinen kysymys. Yleensä se on joku hyvin yksinkertainen ankkuri, josta kaikki kimpoutuu liikkeelle. For Godissa se oli esimerkiksi kehon jumalalle uhraamisen kokemus. Harjoituskauden alussa testailen usein aika laajalla otannalla erilaisia liikelaatuja, tehtäviä ja tilallisuuksia. Jotkin asiat alkavat sitten tarttua matkaan, koska ne onnistuvat tuomaan jonkin teokselle oleellisen asian näkyviin, tai on epäilys, että näin tulee tapahtumaan. Ennen harjoitusperiodin puoliväliä on ensimmäinen kompositiomielen aktiivivaihe. Tämän jälkeen tulee yleensä jonkinlainen suvantovaihe, jossa toisinaan etsitään jotain täydentävää elementtiä tai pallotellaan asioiden järjestystä. Sitten teosprosessin loppupuolella pannaan halki, poikki ja pinoon. Vikalla viikolla ei ole enää tunteita ollenkaan. Se on minusta jotenkin kiihottava vaihe, kun enää ei ole mitään muuta tehtävissä kuin se, mitä on tehtävissä. Ei kerkeä enää oppimismatkalle Intiaan, eikä kerkeä enää lukemaan enempää tai tekemään mitään materiaalia vaan se, mikä on tästä paras mahdollinen ratkaisu, niin se tulee. Se on jotenkin ihanan kylmä hetki. Ja sitten siinä kohtaa se irtoaa. Se on päihdyttävä asia.
H&L: Saanko kysyä vielä, että kun sanoit että se irtoaa, niin tuntuuko se siltä, että se irtoaa sinusta?
S: Se irtoaa ehkä minun alkuperäisestä intentiosta. Luovun siitä, mitä olen halunnut tehdä viimeistään siinä vaiheessa. Tuntuu, etten ikinä tee sitä, mitä alunperin halusin tehdä. Se ei vain toteudu, sillä luominen tapahtuu aina maailmassa sisällä ollen, enkä voi käskeä maailmaa olemaan jonkinlainen sen perusteella, että olen haaveillut jonkinlaisesta teoksesta. Prosessissa tuntuu olevan aina jokin hypoteesi maailmasta, sen pohdinta taiteen tekemisessä sekä sitten jokin muoto-ajatus, jonka se ottaa esityksenä. Ehkä tämä palaa myös siihen kysymykseen yksinäisyydestä, että siinä mielessä en ole koskaan yksin, vaan vuoropuhelussa maailman ja ihmisten kanssa. Se on illuusio, että taiteilijana tekisi mitä huvittaa. En kyllä tiedä, ajatteleeko kukaan edes niin…
H&L: Niinpä… Eli työ irtoaa omasta intentiosta..?
S: Samalla halusta, ja siinä mielessä ehkä myös minusta. Se on minun kokemus asioista tähän mennessä. …en nyt pääse sinne saliin. Pitkä tie.
H&L: Ei se mitään, mennään täältä esityksen kautta sinne salityöskentelyyn.
S: Siinä vaiheessa kun menin saliin, minulla oli ajatuksena työskennellä intensiteettien kanssa. Sitten oli jokin ajatus tai käsitys siitä, että minkälaisia elementtejä tähän tarvitaan, kuten lihallinen hyllyntä, asentoihin jännittyvä ekspressiivinen keho sekä frontaalin näyttämöasetelman historiaan viittaavia kompositionaalisia eleitä. Lisäksi oli temaattinen kehys, että haluan käsitellä merkityksien muodostumista, eli tarkemmin For Godin tapauksessa, mikä saa määrittelemään kehon merkityksen jumalan kautta ja uhraamaan tämänhetkisen, materiaalisen, jonkin yliluonnollisen takia. Mihin tarpeeseen tämä prosessi vastaa, ja mitä tämä kaikki tarkoittaa kehollisella tasolla? Minua kiinnostaa ylipäänsä, miten keholliset ilmiöt liittyvät konsepteihin tai teorioihin. Mitkä ovat niiden yhteisiä nimittäjiä? Työskentelyssäni pohdiskelen yhteyksiä ja paikannan pisteitä mindmäppäämällä. Poimin ne pisteet, katson mitä niihin liittyy ja menen niiden kanssa studioon. Sitten pyrin päästämään konsepteista liiketutkimusvaiheessa irti. Luotan, että tekemällä mindmäppäämisen oikein, tutkin siinä verkostossa olevia asioita.
H&L: Ymmärsinkö nyt oikein, että hahmottelet välisyyksiä mindmäpissä, kun haet niitä pisteitä?
S: Kehon ja teorian yhteisiä…
H&L: Onko se ehkä teoreettisen ja konkreettisen kohtaaminen?
S: Tavallaan, se on sen etsimistä millaisessa materiaalisuudessa teema resonoi.
H&L: Erilaiset ajattelun tavat keskustelevat?
S: Konkreettinen esimerkki: se kohta soolossa, jossa tulen näyttämön takana tilaa hallitsevasta “rokkijeesuksesta” eteenpäin ja pikkuhiljaa pehmenen kurkottavaan, affektiiviseen tarvitsevuuteen, joka on ihan toisenlainen esittämisen, olemisen ja kontaktin tapa. Se esimerkiksi on päätynyt sinne sellaista reittiä, että olen miettinyt, mikä on ihmisten psykologinen tarve uskonnolle. Luettuani ja mietittyäni omia kokemuksiani uskonnosta sekä tehtyäni mindmäppejä päädyin siihen, että tämä on tekemisissä ainakin sen kanssa, että ihminen tarvitsee yhteisöä ja kokemusta johonkin kuulumisesta. Sitten toki myös peilasin sitä omiin kokemuksiin kaipuusta tulla hyväksytyksi. Olin samoihin aikoihin Satu Palokankaan kurssilla, jossa käytiin läpi kehityksellisiä liikemalleja. Yksi niistä on kurkottuminen toisia kohti. Tajusin, että tämä on suoraan kehollinen ilmentyminen toisen tai yhteisön kaipuulle, mikä todentuu solutasolla ja kehollisena kokemuksena. Sitten työskentelin tämän kurkottamisen liikemotiivin kanssa salissa. Kokeilin, millä parametreillä se olisi minulle esiintyjänä mahdollista tämän teoksen kontekstissa. Jouduin neuvottelemaan paljon oman ujouden ja traumojen kanssa…. Testailin harjoituksissa erilaisia liikkeellisiä kerroksia päällekkäin ja rinnakkain. Esimerkiksi “hyllyvä liha”, joka oli työskentelyssä pitkään keskeinen motiivi, kokeilin tehdä sitä eri tavoilla ja paritin sitä eri asioiden kanssa testaillen, mikä toimii, miten se tarttuu ja soi muiden elementtien kanssa. Ja voiko se paljastaa jotain uutta tutkimuksen alla olevasta ilmiöiden kentästä, tuoda esiin kehon näkökulmasta jotain itselle uutta uskonnon harjoittamisen tarpeesta tai sen vaikutuksista kehoon?
H&L: Aihe kietoutuu voimakkaasti yhteen länsimaisen ruumiinkuvan kanssa.
S: Se on ärsyttävän noloa, että kaikissa teoksissa mitä on tehnyt, sitä yrittää oppia ymmärtämään samalla myös itseä. Samalla kun yrittää ymmärtää mikä ihminen on, sitä tekee omien lukkoisuuksien ja virtauksien kautta, koska ei ole mitään muuta reittiä.
H&L: Seuraavaa kysymystä on vähän sivuttu tässä jo. Miten työskentelet tuplaroolissa? Siis, että on samaan aikaan sekä koreografi että esiintyjä?
S: Ensisijaisesti kai olemalla tietoinen tuplaroolista. Että muistan tunnustella itsessäni esiintyjän ja koreografin erilaisia tarpeita ja huomioida niitä. Yritän esimerkiksi havaita, milloin esiintyjä-minä tarvitsee tukea ja huomiota. Koska se on asia, jonka yli viikate menee vähän väliä, koska minulla on semmoinen tendenssi itseäni kohtaan, että armoa ei anneta. On kiinnostavaa miettiä, että jos tämä esiintyjä tässä olisi joku toinen ihminen, niin miten kohtelisin häntä. En ehkä osaa antaa itselleni yhtä paljon tilaa vaellella ja leikkiä kehollisesti, rönsyillä, kuin toisille. Pitäisi heti olla valmista, kun on jotain jo kerran mielikuvitellut. Kun näyttämöllä asiaa etsii ja tutkii toinen ihminen, on jotenki helpompi ymmärtää, että tulos voi olla jotain muuta tai että sinne täytyy etsiä hetki reittiä yhdessä.
H&L: Todella tunnistettava tuo aikaa tarvitseva puoli, joka tulee esille yksin työskentelyssä.
S: Jossain vaiheessa prosessia esiintyjä-minä oli kovin ahdistunut ja koreografi-minä pyysi työryhmältä, että koska tässä produktiossa esiintyjästä 50 prosenttia toimii koreografina, muut voisivat apuna kannustaa esiintyjää. Se oli samalla hauskasti myös esityksen teeman miettimistä työn tekemisen tasolla, että miten voi kurkottaa kohti toisia – että voi pyytää asioita ympäröiviltä ihmisiltä, eikä tarvitse kurkottaa jonnekin yli-inhimilliseen saadakseen tukea.
H&L: On hyvä osata pyytää apua. Sen oppiminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. On tärkeää, että sitä voi tehdä, ja että joku vastaa siihen – että saa vahvistusta siihen, että on ok pyytää apua.
S: Tulee mieleen yksi herkkuhetki, että mitä hyötyä siitä on, kun etäisyys esiintyjän ja koreografin välillä on lyhyt tai olematon. Työryhmän jäsen ehdotti, että voisitko kokeilla toisen mediumin kautta tätä harjoitetta ja esiintyjä-minä koki siitä jostain syystä valtavaa ahdistusta. Koreografi-minä sanoi, etten tee, koska ahdistaa. Jos olisin ollut siinä tilanteessa vain esiintyjänä, en olisi ehkä osannut tai uskaltanut sanoa mitään, mikä on ehkä heikkouteni esiintyjänä. Koreografi ei voi lukea ajatuksia, jos esiintyjä ei kerro missä mennään. Esiintyjä-minä oli tässä hyvässä asemassa, koska koreografi-minä oli paikalla tuntemassa ajatuksen. Se oli opettavainen hetki itselle. Ihailen sitä, miten kokeneemmat ja itseä viisaammat esiintyjät sanovat ja sanoittavat, sekä kantavat vastuuta omasta tekemisestään mielettömän upeasti, itse taas, kun on niin keskeneräinen vielä tässä asiassa.
H&L: Niin… mitä vastuu omasta esiintymisestä oikeastaan tarkoittaa? Että se ei ole itsensä ruoskimista, vaan omien tarpeiden ja rajojen kunnioittamista?
S: Kyllä. Ja että erottaa myös omat defenssinsä. Optimaalistahan se olisi, että osaisi sekä huolehtia omista rajoista, että tiedostaa milloin hankaus syntyy jostain prosessin ulkopuolisesta, esimerkiksi omasta historiasta tai muussa elämässä käynnissä olevasta prosessista. Mutta sekin on osa prosessia ja oppimista, ettei heti olla kuussa – ja että aina “elämää” ja taidetta ei myöskään voi tai pidä edes erottaa toisistaan. Minulla tulee mieleen kysymys… Kun olette tehneet sooloja jo jonkin aikaa, niin onko teidän koreografi-esiintyjä-tuplaroolissa työskentely jotenkin muuttunut?
H: Tässä vaikuttaa se, että meillä ei ole vielä ollut pitkää työskentelyjaksoa. On ollut vain lyhyitä pätkiä, joissa on päässyt johonkin ja sitten työ on taas katkennut. Huomaa palaavansa koko ajan samaan oivallukseen, että aivan – tätähän tämä tuplaroolissa työskentely minulle oli. Ehkä sen tunnistaa nopeammin… Usein löytää itsensä tilanteesta, jossa koreografi on äänekkäämpi ja esiintyjä jää helposti sivuun. Esiintyjä tarvitsisi enemmän tilaa työstää, ajatella ja kokeilla asioita, kun taas koreografi ja kriittinen ajattelija, joka haluaa ymmärtää tai järjestää saisi olla välillä sivussa hiljaa. Muistutan usein itseäni, että nyt on esiintyjän hetki ja koreografi saa kohta ajatella tai puhua. Se on kyllä välillä työtä, esiintyjälle tilan antaminen ja koreografin hiljentäminen.
L: Olen ollut tosi leikkisässä suhteessa kahteen työrooliin tässä projektissa. En ole oikeastaan kokenut kahta toimijaa erillään toisistaan, mikä johtuu ehkä siitä, että on tehnyt tähän asti tosi tiiviissä ajanjaksoissa töitä, niin on vain tehnyt ja kokeillut. Työskentelin tänä keväänä residenssissä Saksassa, jossa olin oikeasti yksin. Siellä tajusin sen, että tässä on kaksi toimijaa. Olin erilaisessa ympäristössä, uusien ihmisten ja ehkä uudenlaisten tai no… ehkä samojen paineiden kanssa, mitkä tulivat uudestaan pintaan. Tässä projektissa on päässyt johonkin asti oman keskeneräisyyden hyväksymisen kanssa. Uudessa ympäristössä oman työn keskeneräisyyden jakamisesta tuli jälleen haastavaa. Kun luo uutta tukiverkkoa ja reflektoi jälleen omaa taiteilijuuttaan tulee ehkä samalla antaneeksi itselleen mahdollisuuden kuulostella, missä rajat erilaisia asioita tekevien sekä haluavien esiintyjän ja koreografin välisessä suhteessa nyt menevät.
H: Sitten on ollut sellainen oivallus, että muistaisi antaa esiintyjälle aikaa harjoitella. Ettei koko ajan mieti, mihin tämän vielä voisi viedä, vaan antaa aikaa makustelulle ja sille, että asiat voi istahtaa selkärankaan ja lihoihin.
L: Niin sieltä työ myös muuntuu joksikin, mitä koreografi ei voi mielikuvitella. Eri roolien haastavuus tulee esille siinä, että esiintyjä on myös koreografi, joka on mielikuvitellut jotain, mistä tulisi myös ruumiillistaa koreografiaa. Omasta mielikuvittelusta ei pääse irti ilman, että asioilla on aikaa lihallistua ja ruumiillistua. Ja sitä kautta ne asiat tulee joksikin muuksi kuin, mitä koreografi on mielikuvitellut.
S: Parhaimmillaan, tai ainakin joskus tuntuu, että pallottelu kahden roolin välillä poistuu tai hälvenee. Se on ehkä tila, mitä kohti haluaisi mennä itse asiassa.
H&L: Aivan – tila, jossa voi neuvotella asioiden välillä. Hmmmm… Olisiko tähän hyvä lopettaa?
S: Ehkäpä.
H&L: Kiitos Soili.
S: Kiitos.
S-projekti on koreografi-tanssitaiteilijoiden Heli Keskikallion ja Linda Martikaisen vuonna 2016 perustama soolopraktiikoita ja sooloesitysten muotoa tutkiva työalusta, jossa he ovat työstäneet sooloja sekä tehneet soolotanssin historiaa ja nykyisyyttä tarkastelevaa yhteistä tutkimusta. Osana projektia Keskikallio ja Martikainen toteuttavat keskustelujen sarjaa sooloteoksia tehneiden tanssitaiteilijoiden kanssa. He ovat kiinnostuneita ajattelusta ja työtavoista, joissa sooloesitykset muodostuvat ja dialogin kautta he haluavat avata keskustelua soolotyöskentelystä sekä sen kysymyksistä kentällä laajemmin. Tämä on keskustelusarjan ensimmäinen ulostulo.
Kuva S-projektista: Pedro Hurpia
Kuva Soili Huhtakallion sooloesityksestä: Katri Naukkarinen
