Maiju Pohjonen: Suomalainen jazztanssi on oma lajinsa. Täällä Pohjolan perukoilla on kaikessa hiljaisuudessa muhinut 60-luvulta saakka genre, jonka intohimoiset harrastajat ovat ennakkoluulottomasti omaksuneet vaikutteita sieltä täältä. Tuloksena on ällistyttävän monipuolinen liikemaailma, joka tempaa katsojan mukaansa – ei väkivalloin vaan viekoitellen.
Ryt-M-it |
Kantaesitys 6.6.2008
Harvinaista herkkua Jyväskylässä
Käsittämätöntä, että tällainen omaleimainen taidesuuntaus kuin jazztanssi on niin näkymätöntä Suomen taide-elämässä. Laji on kuitenkin varsin harrastettu ruohonjuuritasolla ja suurin osa suomalaisista tanssin ammattilaisista on jossain opiskelunsa vaiheessa saanut aistia jazztanssin hurmaavan hajun. Siksipä korkea hatunnosto ja syvä kumarrus työryhmälle, joka ryhtyi kunnianhimoiseen Ryt-M-it – projektiin. Koolla on mitä mainioin ensemble koreografeja (4), tanssijoita (4) ja muusikoita (4).
Näin jazztanssia pitää esittää: elävän musiikin säestyksellä – ja kanssa. Ryt-M-it:n muusikot ja tanssijat hengittivät samaa ilmaa, heidän sydämeensä jumputtivat samaan tahtiin. Kommunikointi oli saumatonta myös yleisön kanssa. Tanssijat tulivat jo ensimmäisessä, Riku Immosen kolmelle tanssijatoverilleen sommittelemassa Introksi nimetyssä vartaloperkussiokappaleessa katsojien tykö. Ja kun Immonen sympaattisine perheenisähabituksineen valtasi näyttämön humoristisessa soolossaan T5, viiteen laskemisen vaikeudesta Paul Desmondin oivaltavasti sovitettuun Take Five kappaleeseen, oli viimeinenkin yleisön jäsen esiintyjien puolella. Varmimmaksi vakuudeksi Hanna Savolainen esitteli koko joukkueen hupaisin epiteetein samalla kun muut tanssijat valitsivat seuraavia asuja näyttämölle työnnetyltä räkiltä.
Koko illan teos koostuu neljästä, viidestä itsenäisestä osasta, joita voidaan esittää yhdessä tai erikseen. Kullakin osalla on eri koreografi ja tanssijoiden määrä vaihtelee kussakin osiossa yhdestä neljään. Aarne Riikonen ja yhtye ovat sovittaneet joukon enemmän tai vähemmän tuttuja kappaleita tanssijoiden ja itsensä näköiseksi, instrumentteina kaksi soolokitaraa, kontrabasso ja rummut. Musiikin lajit vaihtelevat rockista jazziin ja kuten arvata saattaa nuoret musisoijat ovat sangen taitavia ja innoittuneita. Merkillepantavaa on se kuinka yhtyeen jäsenet herkällä otteella seuraavat näyttämön tapahtumia ja reagoivat niihin.
Koreografit Tarja Rinne, Ambra Succi, Riku Immonen ja Karoliina Lahdenperä ovat eri-ikäisiä ja kukin heistä on luonut oman käsityksensä jazztanssista taustoihinsa pohjautuen. Saimme nähdä varsin moni-ilmeistä tanssia, mutta yhteistäkin oli. Jazztanssille ominaiset piirteet kuten vartalon monipuolinen käyttö (isolaatio), nopea ja rytmikäs jalkatyö, synkopoidut aksentit ja tarkat ajoitukset olivat kivijalkana kullekin teokselle. Myös huumori, usein itseironia, pilkahteli tavan takaa, näillä tenhoavilla tanssijoilla on siihen totisesti varaa. Kokonaisuutena Ryt-M-it on helposti lähestyttävä, mutta ei yhdentekevä.
Helsingin Tanssivintillä tanssin peruskoulutuksensa saanut Ambra Succi (s. 1975) asuu ja toimii nykyään Ruotsissa. Hän on maineikkaan ruotsalaisen hip hop – ryhmän Bounce Streetdance Company perustajajäsen. Hänen Immoselle, Sari Marinille ja Lotta Kaarlalle tekemänsä Stripes hyödyntääkin hip hop – elementtejä tehokkaasti, mutta myös muut Succin hallitsemat tanssilajit ovat läsnä. Jazztanssille tyypilliset, silmiä hivelevät sommitelmat ja musiikin huomioiminen voimakkaissa liikkeissä luo ytimekkään vaikutelman. Kolme tanssijaa toteuttaa energisesti ja täsmällisesti tyylipuhtaan ja ajoituksellisesti sangen vaativan teoksen. Verrattuna illan muihin osioihin kaikin puolin mallikas kappale vaikuttaa hieman ulkokohtaiselta, tilaustyöltä.
Nuoren polven tulevaisuuden lupauksiin kuuluu alun perin vaasalainen Karoliina Lahdenperä, joka valmistui 2004 Tukholman Balettiakatemiasta. Hän on tehnyt hienon dueton Kohtaus Savolaiselle ja Marinille. Siinä kaksi hyvin erilaista liikkujaa osoittaa kuinka ei ole tärkeää mitä tehdään vaan miten se tehdään. Siinä missä toinen on viekoitteleva (sensuelli Marin, jazztanssija jumalien armosta), toinen on ilkikurinen (poikatyttömäinen Savolainen, aiemmin nykytanssissa kunnostautunut). Teoksessa tanssillinen vuoropuhelu kerrankin toimii ja on luontevaa. Kuten Immosen soolossa tässä nostetaan suhde bändiin keskiöön. Numeron liikkeistö on yllättävää, kiinnostavaa ja tuoretta. Vaikka koreografi hyödyntääkin tanssijoille niin kovin mieluisia tuoleja, ei hän sorru kuluneisiin ratkaisuihin.
Suomalaisen jazztanssin Grand (not so) Old Lady Tarja Rinne on tehnyt koko ensemblelle kolmiosaisen vaihtelevan ja monipolvisen teoksen Florodora. Rinteen käsialaan kuuluu valitun suhteellisen suppean liikemateriaalin käsittely musiikillisesti. Hän luo teeman, jota sitten varioi odotetuin ja odottamattomin tavoin. Tanssijat ovat instrumentteja, joiden soolojen aikana muut komppaavat taustalla. Kunnes kuin varkain koko ryhmä on taas unisonossa, josta taas yhtä sulavasti siirrytään seuraavaan vaiheeseen, oli se sitten kaanon, uusi soolo tai kakofonia. Tyypillistä on myös tanssijoiden omien vahvuuksien korostaminen sooloissa; elastinen ja raikas Kaarla, huiman liikkuvajäseninen Marin, pehmeä, mutta voimakas Immonen (mikä jalkatyö!) ja uskomattoman kimmoisa ja tarkasti aksentoiva Savolainen. Teoksensa finaalissa, jonka musiikki on latinalaisafroa, Rinne vyöryttää koko jazztanssin historian esiin afrikkalaismuistumineen, unohtamatta pientä väläystä itämaista tanssia, josta siitäkin on jazztanssiin ammennettu aineksia.
Paitsi harvinaista herkkua oli ilta myös harvojen herkkua. Jyväskylän Konservatorion tanssinkatsojan kannalta hankalaan Siltasaliin oli saapunut n. 70 onnekasta, jotka herpaantumatta seurasivat esitystä eivätkä olleet uskoa kun 40 minuutin rupeama oli ohi. Nytkö se jo loppui? Salista valui ulos tyytyväisyyttä hyrisevä porukka yhtä virkistävää taidenautintoa rikkaampana. Ho hoi opetusministeriön kulttuurivientiyksikkö! Tässä on teille valmis tuote, ei muuta kuin pakettiin ja maailmalle. Paketti sisältää paitsi aidosti suomalaisen innovaation (suomalainen jazztanssi), roppakaupalla vastustamatonta esiintymisen ja tanssin riemua sekä loistavan esimerkin maamme kuuluisasta musiikinkoulutuksesta. Kokonaisuus sopii esitettäväksi missä tahansa, mutta Jyväskylä Summer Jazzin tyyppinen tapahtumaympäristö on omiaan tälle tuotannoltaan suhteellisen kevyelle esitykselle. Ainoa kritiikin aihe koskee teoksen nimeä. Ryt-M-it on toki kekseliäs ja osuvakin, mutta antaa platkun tuotekuvauksen tästä upeasta kokonaisuudesta. Jos ja kun tätä pakettia myydään, on kylkeen läiskäistävä vetävämpi nimilappu. Oma ehdotukseni on: ”Tätä lisää!”
Maiju Pohjonen
Kirjoittaja on pitkän linjan tanssitaiteilija, yli 30 vuotta opettamista, koreografioita, tanssimista. Hän on Hämeenlinnan jazztanssitapahtuman perustaja ja johtaja vuodesta 1994.
