Tässä kirjoituksessa avaan työskentelyäni kielellisyyden parissa uusmaterialistisesta kulmasta katsottuna. Kirjoitan siitä, kuinka kielellä ja kommunikoinnilla en tarkoita vain ihmisten välistä kommunikointia, kollektiivisesti vahvistettua puhetta tai määritelmiin pohjaavaa kieltä. Tarkoitan kielellisyyttä joka ilmenee monimuotoisuudessa, neurologisessa moninaisuudessa ja hahmottaa ihmisiä sekä muuta ei-inhimillistä ympäristöä erilaisin kommunikatiivisin keinoin. Avaan yhteisöllistä Ilman aakkosia –projektia, sen taustoja, prosessia sekä ajatuksiani, joita projekti on herättänyt. Kerron myös TU-duettoteoksesta Veera Kivelän kanssa, Hmm-teoksen äänteiden kommunikaatiosta. Lopulta kirjoitan työskentelystäni RRRRR-teoksen kielen alitajuisen disassosiaation piirissä. Käsittelen kirjoituksessani neurodiversiivisiä hahmottamisen ja ajattelun rakenteita lähtökohtina kielen potentiaalisuuksille ja utopioille.
Subjektiivisia kielijärjestelmiä tutkiva Ilman aakkosia -projekti on toteutettu Kuopiossa 2014-2015 neljän autismin kirjon nuoren aikuisen kanssa. Projekti pohjautui pidempiaikaiseen kiinnostukseeni kielellisyydestä: sellaisista tavoista kommunikoida ympäristömme kanssa, joita ei voi kollektiivisen määritelmän kautta ymmärtää. Itselleni kyse on hahmottamisesta ja tämän hahmottamisen ilmentymisestä sellaisen ymmärtämisen sijaan, joka pohjaa ennalta määritettyyn tapaan kategorisoida merkitystä. Näissä järjestelmissä kielien olemassaolo tuntuu pohjaavan tuntoaistiin perustuvaan intuition haptisuuteen ja asioiden tulemiseen olemisen sijasta. Hahmottamisen ilmentymät nousevat halusta, refleksiivisistä teoista, immersiivisyydestä ja alitajuisuudesta. Kielten vastaanottajan rooli nousee kysyväksi, tutkivaksi ja kokemukselliseksi. Dokumenttielokuvassaan In my language Amanda Baggs puhuu omasta kommunikoinnin tavastaan ympärillä olevan maailman kanssa. Se manifestoituu kosketuksissa, toistoissa, äänissä ja keinumisissa muutaman mainitakseni. Hänen kommunikoinnin tapaansa tulisi ajatella yhtälailla vahvistettuna kielenä kuin neurotyyppinen kieli. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty puhuu aaltojen kielestä; siitä kuinka aallot puhuvat aaltojen kautta, tai äänteiden tavasta `laulaa maailmaa´. Normitetussa todellisuudessamme tietynlaisella kollektiivisesti vahvistetulla kielellä on enemmän valtaa ja painoarvoa kuin niillä intiimeillä, subjetiivisilla tavoilla, joilla hahmotamme maailmaa. Eikä kyse ole pelkästään kielijärjestelmästä itsestään, vaan myös siitä, kuinka samastuneesti ja moniulotteisesti sitä käyttää; onko oppinut ns. auktoritäärisen kielen vai ei. Minua mietityttää, miksi yhteiskunnassamme ei ole suurempaa kiinnostusta oppia ei-neurotyypillisistä tavoista kommunikoida? Miksi emme käännä pedagogista suuntaa niihin, jotka näkevät, kokevat ja ilmaisevat normeista poikkeavalla tavalla? Omassa työssäni haluan tutkia sellaisia ei-tyypillisiä kieliä, joita en tunne ja jotka jopa tavallaan kieltävät kielen määrityksen. Sen sijaan ne luovat kielen assosiatiivista ja kokemuksellista potentiaalia, merkityksen uudelleen avaamista. Minua kiinnostaa kielellinen uudelleen järjestäminen ja eskapistinen prosessi, joka väistämättä luo todellisuutta uudelleen ja ehdottaa jotain muuta, jotain toista. Tämä on mielestäni jo itsessään mielenkiintoisempi ajattelun kuvio kuin opittujen määritelmien kierrättäminen.
Ilman aakkosia -projektin ensimmäisen yhteisöllisen työskentelyjakson alettua kiinnitin huomioni hiljaisen yhdessäolon mahdollisuuteen. Olimme samassa tilassa toistemme kanssa ja esimerkiksi heijasimme yhdessä pitkiä aikoja, ilman että tämän liikkeen minun nähdäkseni ritualistista olemusta olisivat häirinneet ulkoiset tekijät. Kommunikointi oli paljasta, ei sanoin koristeltua tai peitettyä. Autismin kirjon henkilöiden päivätoimintaan tekemieni vierailuiden tuloksena projektille muodostui neljän hengen ydinryhmä, jonka kanssa työskentelin eri jaksoissa keväästä 2014 kevääseen 2015. Yhdestä osallistujasta, Veera Kivelästä nousi minulle tärkeä ja johdonmukainen yhteistyökumppani, ja hänen kanssaan teimme yhteistyönä projektin lopuksi esityksen nimeltä TU. Harjoituksemme koostuivat keskusteluista, ajoittain pitkistäkin monen tunnin tuokioista, joissa sisältö muotoutui tehdessä. Musiikillisen ja haptisen jatkumon muotouduttua meillä ei tuntunut olevan tarvetta selkeyttää, selittää tai määritellä tekemäämme. Sanattomilla tavoilla muodostimme kommunikaation laboratorioita, joissa oli läsnä meidän lisäksemme koko tila, siellä olevat ja sinne tuomamme asiat. Harjoitusstudiosta muodostui jonkinlainen leikkikenttä, elottomien ja elollisten musiikillinen ja liikkeellinen ekologia. Myöhemmin TU-teosta tarkastellessani olen kokenut sen arvon praktiikanomaisen työskentelyn kautta. Sen teoksellisuus muotoutuu siitä etsimisestä, mitä kommunikoidessamme harjoitamme. Teoksessa on aikaa ja ei-tietäväisyyttä, tunnustelua ja ihmettelyä, ja juuri se on mielestäni teoksen vahvuus. Se ei näyttäydy vahvana, pätevänä ja jokaisen askeleen, sanan ja teon hallitsevana ja osaavana, vaan hauraana ja itseään peittelemättömänä. Teoksemme luo Veeran kielen kautta poetiikkaa ja erilaista merkitysten kirjoa elottomiin asioihin, joita muuten kohtelisimme konkreettisen arkipäiväisesti, sekä intiimiä kielellisyyttä, joka ei kohtaa merkityksissä vaan kokemuksellisuudessa.
Yhteisötaideprojektien kohdalla on tärkeää yrittää katsoa ja nimetä sitä, kuinka osallistujat rikastuttavat taiteen tekijöiden näkemyksiä ja praktiikoita. Monesti ja valitettavan usein yhteiskunnallisessa keskustelussa puolletaan ja perustellaan taiteen tekemistä taidepalvelujen tuottamisen sloganilla, taiteen instrumentalisoinnilla joka sitä kautta olisi merkityksellistä yhteisöille tai yhteiskunnalle. Kuitenkin tässä näkökulmassa unohtuu se tärkeä yhteisöllisen taiteen tekemisen olemus, joka pohjautuu asiantuntijuuden vaihtoon, oppimisen praktiikan luomiseen, tiedon hierarkian murtamiseen, kriittiseen maailmakäsityksen laajentamiseen ja moninaisuuden ymmärtämiseen. Taiteella on itseisarvonsa ja taide itsessään opettaa. Niin myös ne yksilöt ja yhteisöt, jotka taiteeseen ottavat osaa, opettavat taidetta ja taiteen tekijöitä. Taide ei ideaalissaan tai ainakaan minun taidekäsityksessäni nojaa opittuihin, normitettuihin sääntöihin, vaan subjektiivisuuksiin, erityisyyksiin, sekä periksiantamattomuuteen omassa erityisyydessään. Toisena, möykkynä oleminen on taiteen perusolemus, josta syntyy sen tärkeys.
Minulle Veera Kivelän kohtaaminen on avannut paljon taiteen tekemisen praktiikkaani. Toisaalta hänen maailmansa on vahvistanut joitakin omia taiteellisia metodejani ja ajatuksiani, toisaalta hän on myös tuonut uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia asioihin, joita en ole aikaisemmin hahmottanut. Ilman aakkosia -projektissa tekemästäni työstä valmistui keväällä 2015 pienimuotoinen kirjallinen yhteenveto nimeltä PA A. Tähän kokosin niitä kieliä, joita olen kohdannut, sekä niitä kommunikaation pintoja, joita olemme yhdessä harjoittaneet. Olen yrittänyt löytää erilaisia rakenteellisia ja visuaalisia tapoja nauhoittaa ja notatoida kieliä. Minulle oli tärkeää tehdä kirja, joka ainakin symbolisen teon tasolla toisi nämä kielet näkyviksi ja päteviksi.
Hmm-teoksessani 2015 tarkastelin puutikkujen ja ääneni välisyyttä – äänteiden, harmonian ja rytmin avaavaa merkitysten kirjoa, muuntautumista ja kasaumaa. Materiaalien kanssa työskennellessä kohtaa sen todellisuuden mitä materia elää, kuinka se reagoi eri pintoihin ja tiloihin, muuttuu ajankäytön ja kosketuksen myötä. Puut muuntautuivat, kaatuilivat, niitä järjesteltiin uudelleen ja niiden kanssa keinuttiin, hengitettiin ja äänehdeltiin. Intiimiyys ja ei-inhimillisen läsnäolo yhteistyön sekä oman itseytensä kautta kiinnostaa minua. Olen kiinnostunut siitä, kuinka tietyn esineen tai materaalin olemus puhuttelee olemuksellaan, välisyydellään muuhun ympäristöön ja toisaalta siitä intiimistä suhteesta, jonka ihminen luo Asian kanssa.
RRRRR-teoksen prosessiin astuessani minua kiehtoi disassosiativiisuus. Olin tutkinut skitsoaffektiiviseen häiriöön pohjaavia tunnusomaisia ajatteluprosesseja, jotka järjestivät uudelleen puhuttua sanastoa ja usein loivat yhteyksiä jotka eivät pohjanneet merkitykseen, vaan musiikillisuuteen ja rytmiin. Työskentelylläni on yhteyksiä nonsensen tutkimiseen, mutta tavoittelin kuitenkin pääsyä sinne, minne kielellinen järjestelmämme ei pääse. Pyrin kohti ajattelun prosessia joka ilmenee fyysisen mailman kaoottisuutena, sirpaleisuutena ja tätä kautta merkityksen käsitteen kääntelynä. Kun todellisuus murenee, tuntuu teennäiseltä kertoa siitä, representoida aihetta. Sen sijaan todellisuuden mureneminen näyttäytyy teoksessa rakenteellisella tasolla, ajattelun prosesseissa, niiden näennäisenä nyrjähtämisenä, opittuna epäloogisuutena, loogisuuksien jatkuvina vaihteluina, uudelleen suuntauksina ja kielen rytmisyytenä.
”OH OH OH OH YEAH SLAPETY SLAP CLAP FLAP TRAP! YOU TRAP TRAP ME FAT! CLAP THAT BAT BAIT LATE MADE GATE GONE WRONG WRAPETY WRAP GRAB GRABETY BAD HAD RAT. RITUAL VISUAL FINE LINE LOOSE GOOSE COMING IN FUSE! FLIPPING AND SKIPPING IN SCALE MALE MOLE MONITOR ROAR BOAR BEAR. BARELY BITE LIGHT FLIGH. FLICKERING LIGHT MIGHT CRY. GREASE EASE FLEECE EASILY BEASILY BUY FLY CRY. CARESSING GUY GUCKETY GUK CUCK CUKETY CUCKOO OH YAHOO OH MIAOW..”
(RRRRR, 2016)
Sonja Jokiniemi
Kirjoittaja on Helsingissä asuva koreografi ja esitystaiteilija. Jokiniemi on valmistunut teatteritaiteiden maisteriksi DasArts-instituutista Amsterdamista 2013 ja tanssitaiteen kandidaatiksi Lontoon Laban Centeristä 2006. Hän työskentelee Helsingissä ja valmistaa teoksiaan kansainvälisille näyttämöille ja museoihin. Jokiniemen töitä on tukenut mm. Dampfzentrale Bernissä, STUK- House for Dance sekä Image and sound Belgiassa, Frascati-teatteri Amsterdamissa, Les Urbaines -festivaali Lausannessa, Zodiak – Uuden tanssin keskus ja Kiasma-teatteri.
Kuvat ylhäällä ja keskellä Ilman aakkosia -projektista. Kuvat: Tomi Paasonen.
Alimmainen kuva Hmm-teoksesta. Kuva: Timo Wright.