Tämän kirjoituksen lähtökohtainen olettamus on, että esitys on ihmisten ohella muiden eläinten, kasvien, esineiden, olioiden, ilmiöiden ja materiaalien leikkikenttä. Pyrkimykseni on välttää omimisen, toiseuttamisen ja vastakkainasettelun eleitä, jotka nousevat välillä esiin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, myös ihmisen keskeisyyttä kysyvässä taiteessa. Omassa työssäni olen nimennyt esineitä, tiloja, kasveja, oletettavan homekasvuston ja äitini huoltaman koiran esiintyjäksi, koska olen ajatellut esityksen kehyksen nostavan heidän olemassa olonsa erityisyyden uudella tavalla esiin. Työni ei-inhimillisten olioiden ja ilmiöiden parissa on kasautunut huolesta maapallon tilaa kohtaan ja halusta pyrkiä löytämään uusia asenteita kaikkialle levittäytyneen ihmisen toiminnalle. Kirjoituksessani pyrin pohtimaan mitä toisen olion nimeäminen esiintyjäksi minulle tarkoittaa ja mitä siitä pitäisi ajatella eettisesti. Näistä minulle ajankohtaisista kysymyksistä minun on kiittäminen erityisesti kollegaani Anniina Ala-Ruonaa ja Todellisuuden tutkimuskeskuksen Ei-inhimillinen saareke -työryhmää, jossa olen ilokseni saanut olla mukana vuoden 2016 alusta saakka.
Ei-inhimillinen saareke -projektissa (2016-2017) olemme tutkineet inhimillisen ja ei-inhimillisen yhteistyötä esityksen kontekstissa, ei-inhimillisen aloitteesta syntyviä esityksiä sekä viimeisessä parhaillaan käynnissä olevassa vaiheessa ilman inhimillistä väliintuloa tapahtuvia esityksiä. Ei-inhimillinen on käsitteenä ongelmallinen, sillä se asettuu vastapariksi inhimillisen käsitteelle. Toivon voivani kadottaa kyseisen käsitteen tulevaisuudessa, sillä itselleni inhimillinen eli ihmiseen liittyvä sisältää aina myös ei-inhimillisen ulottuvuuden. Ruumis on systeemeineen ja prosesseineen täysin ei-inhimillinen rakennelma. Omassa työskentelyssäni tämä lähtökohta on keskeinen itseäni ja ympäröivää olosuhdettani yhteen sitova tekijä. Pyrin irtautumaan inhimillisestä tarkkailijan roolistani ja olemaan ei-inhimillisyyteni läpäisemä muuttuva tilanne. Yritän selvitä tämän käsiteparin kanssa toistaiseksi, sillä se toimii henkilökohtaisena harjoituksen virittäjänä paremmin kuin esimerkiksi englanninkielessä käytetty termi more than human (”enemmän kuin inhimillinen”). Käsitteenä enemmän kuin inhimillinenkään ei pääse irti ihmisen keskeispositiosta, josta se ikään kuin yrittää laajentua ulospäin.
Esitys
Esitystaiteilijalle esitys on jollakin tavalla vastaamista koettuun todellisuuteen, materiaaliseen maailmaan, yhteiskunnan järjestykseen. Ehkä toimimista omassa elinpiirissä merkityksellisellä tavalla. Tähän toimintaan sisältyy rajaamista ja nimeämistä. Nimeäminen on aina vallankäyttöä. Nimeäminen rajaa nimetylle jonkinlaisia kuvitteellisia ominaisuuksia ja joitakin pois. Niinpä esitysten ja toisaalta kirjoitetun kielen kätilöiminen jo itsessään ovat vallankäytön eleitä. Jotta voimme käyttää kieltämme, meidän on pakko nimetä asioita. Jotta voimme toimia maailmassa, meidän on asetuttava ja positioitava itsemme erilaisiin vallan kenttiin. Olisi kuitenkin eettisesti mielekästä pyrkiä tietoisuuteen vallan liikkeistä, joissa itse liukuu, jotta olisi mahdollisuus valita oma osallisuutensa tapa ja tehdä taiteellisessa työssään näkyväksi oma positionsa suhteessa toisiin olioihin.
Tässä kirjoittaessani olen tietoinen kirjoitetun sanan pysyvyydestä. Pyrin kuitenkin uskaltamaan nimetä asioita joksikin toivoen, että nyt joksikin nimetty jokin olisi mahdollista neuvotella tulevassa taas uudelleen. Esitys-sanan kohdalla painotan nyt sen merkitystä, jossa esitys ehdottaa tai luonnostelee jotain (kuten budjettiesitys tulevalle vuodelle ) sekä esittämisen sijaan esiintymistä (jossain esiintyy/ilmenee jotain). Esitys merkitsee minulle aistein havaittavia tapahtumia. Esiintyjä viittaa tällaisessa rajauksessa toimijaan, olemassa olijaan. Suomenkielisen esitys-sanan voi ajatella ehdottavan, että esitys on jotakin sellaista, jota varten on esivalmisteltu jotakin. Oma käsitykseni esityksestä sisältää joko ennakkoon suunnitellun rajauksen, tai vähintäänkin esityksen kokijan havainnossa tapahtuvan rajauksen. Jonkin asian rajaaminen ja nimeäminen esitykseksi ilmenevästä olosuhteesta sijoittaa esityksen inhimillisen toiminnan piiriin.
Päädyn siis väittämään, että esitykseen liittyy rajaus ja useimmiten rajaus tapahtuu ihmisen toimesta. On kuitenkin äärimmäisen vaikea rajata esityksen piiristä ulos toisia olentoja, sillä esityksellisiä elementtejä löytyy esimerkiksi useiden eläinten soidinmenoista ja pentujen leikistä. Niin eläin- kuin kasvimaailmasta löytyy esimerkkejä siitä, kuinka yksilö esittää tai teeskentelee jotain todellisesta tilanteesta poikkeavaa, esimerkiksi kuollutta tai ulkomuodoltaan toisenlaista olentoa. Nämä esitykset ovat ainakin osittain reagoimisesta syntyviä, eikä niitä voi verrata fiktion esittämiseen, mutta ne haperruttavat esitys-käsitteen rajoja. Koira tietää leikkivänsä, kun hän retuuttaa pehmoleluaan. Leikki itsessään fiktiivisenä saalistustilanteena tuo hänelle nautintoa. Koira myös vaikuttaa iloitsevan siitä, että hänen leikillään on todistajia, että hänen nappaamansa keppi heiluu vastapelurin nenän edessä.
Jos ihminen tekee esityksen toiselle eläimelle, emme voi tietää millä tavalla toinen eläin esityksen vastaanottaa. Emme voi väittää, että esimerkiksi koira ymmärtää esitystilanteen samalla tavalla kuin ihminen sen on oppinut ymmärtämään, mutta emme voi myöskään väittää, että tilanne ei olisi koiralle erityinen arjesta poikkeava tila. Miksipä siis ei nimetä tätä tilannetta esitykseksi? Toisella tavalla maailmaa havaitsevalle ja siitä ymmärrystä muodostavalle ihmiselle esitys on myös erilainen kuin havainnoinnin ja kommunikaation keinoiltaan enemmistöä edustavalle ihmiselle. Eri kulttuuripiireissä esityskäsitys on muodostonut tietynlaiseksi. Esitys on aina osa omaa kontekstiaan. Väitän, että jos alamme sulkea joitakin olioita ulos esityksen piiristä luomme erillisyyttä, vahvistamme eroja ja ylläpidämme kahtiajakoja. En kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki esitykset tulisi suunnata kaikille olemassa oleville olioille. Kun esitykset avautuvat kaikenlaisille ruumiille, olioille ja ilmiöille, esityksen tekijän tai ehdottajan vastuu vallan liikkeistä ja niiden läpinäkyvyydestä kasvaa.
Ei-inhimillisten ulottuvuuksien kanssa työskennellessä nousee esiin nippu kysymyksiä tekijyydestä ja omimisesta. Kenen nimiin esimerkiksi kasvin ja tuulen kanssa yhteistyössä toteutettu esitys esityksen tuotannollisissa rakenteissa omitaan? Tuuli on tuuli, jolla ei ole meidän tuntemaamme taiteen tekijän historiaa, jota taas taiteen tuotannossa ja rahoituksessa kaivataan ja nostetaan esiin. Työ haastaa tuotantorakenteita ja voi avata uusia näköaloja tekijän nimeä ja menestykseen pyrkimistä kohtaan.
Luontokulttuuri
Käsitteiden ylläpitämiä dikotomioita ja ulosrajauksia on vaikea perustella todellisuutena. Teoksessa Yhteis(ty)ö (Uuden tanssin keskus Zodiak 2016) pyrimme yhdessä Milla Martikaisen ja Johannes Vartolan kanssa pyyhkimään kahtiajakoisuuksia niin fyysisessä yhteistyössämme Luka-koiran ja toistemme kanssa kuin kielen tasolla esityksen kirjoitetuissa ja puhutuissa teksteissä. Halusimme haastaa ja purkaa auki käsitepareja, kuten ihminen-eläin ja luonto-kulttuuri. Feministiteoreetikko Donna Harawayn ajattelusta inspiroituneena tutkimme ihmisen ja koiran yhteenkietoutunutta historiaa ja pyrimme hahmottelemaan esiin sitä, miten keinotekoisia rakennelmia erilaiset kielelliset ja asenteelliset vastakkainasettelut ovat. Kahtiajakautuneiden luonto ja kulttuuri -sanojen sijaan Haraway käyttää yhdistelmäkäsitettä naturecultures, luontokulttuurit.
Ihmisen ja koiran sekä muiden kotieläinten historiat ovat syntyneet rinnakkain yhdessä. Kumppanuus koirien, lampaiden, vuohien, aasien, lehmien, sikojen, kanojen ja muiden kotieläinten kanssa on vaikuttanut merkittävästi ihmiskulttuurien kehitykseen. Metsästäjä-keräilijyydestä paikalleen asettuminen mahdollisti kirjoitustaidon ja kaupunkien syntymisen. Paikalleen asettuminen oli mahdollista vain kumppanieläinten ja kumppanikasvien, kuten riisin kanssa yhteistyötä tekemällä. Olemassa ololle on tyypillistä, että kaikki olennot etsivät itselleen kannattavinta tapaa selvitä hengissä. Ihmisen rinnalla eläimet saivat ravintoa ja päinvastoin. Oli siis kannattavaa ajautua yhteen. Molemminpuolisesta kannattavuudesta ei tietenkään voi puhua aikamme lihatehtaissa ja koe-eläinlaboratorioissa, koska ne perustuvat puhtaaseen toisten elämien hyväksikäyttöön. ”Paluu vapaaseen luontoon” -tyyppinen haaveilu ei myöskään perustu evolutiivisiin faktoihin eikä muuta kahtiajakoisen ihmismielemme liikkeitä. Vapautta ei puhtaassa muodossaan ole, jokainen joutuu hankkimaan ravintoa ja pitämään huolta itsestään ja jälkeläisistään. Jokainen on olosuhteensa tuotos. Ehkä vapautta voisi olla pyrkiminen ja silloin tällöin pyrkimättä jättäminen vapaisiin mahdollisuuksiin sekä mahdollisuuksien järjestäminen oman elämän kanssaolijoille.
Ihmiselämään on kytkeytynyt valtava määrä muun lajisia eläimiä ja kasveja, joiden kanssa jaamme luontokulttuurejamme. Tässä vuosituhansia jatkuneessa yhteen ajautumisen tilanteessa vietimme aikaa yhdessä ihmisinä ja koirana näyttämötilassa sekä harjoitussalissa ja valmistimme Yhteis(ty)ö-esitystä. Söimme, leikimme, olimme omissa synnynnäisissä nahka- ja karva-asuissamme, makoilimme, rapsuttelimme ja juttelimme ihmisten kielellä. Esityksen koreografia rakentui harjoitusprosessissa muotoutuneen yhdessä olon pohjalta. Siksi kutsuimme myös Lukaa yhdeksi esityksen koreografeista.
Näyttämön etiikka ja estetiikka
Muiden kuin ammattitaiteilijoiden kanssa työskennellessä tulee kohdanneeksi eettisiä haasteita. Kun jotakin asettaa esityksen kontekstiin, erityisesti näyttämölle, se näyttäytyy usein odottamattomassa valossa ja tuo esiin joskus yllättäviäkin eettisiä kysymyksiä. Eläinten kohdalla aivan ensimmäiseksi saattaa tulla kysyneeksi onko oikein, että eläin on näyttämöllä? Eläin ei itse valitse läsnäoloaan esitystilanteessa. Eläin ei esiinny (varmaankaan). Koen, että teoreettisella tasolla on kyseenalaista tuoda eläin katsottavaksi esitykseen, jonka kontekstia ja merkitystä hän ei ihmisen tavoin ymmärrä. On kyseenalaista tuoda koira tai kasvi tai lapsi tai kehitysvammainen tai ei-ammattilaisesiintyjä näyttämölle, sillä vain esityksen ammattilainen voi ymmärtää esitystapahtuman logiikan. On kuitenkin mahdotonta kehystää esitys yleisillä eettisillä säännöillä. Jokainen esitys on tekona erityinen ja esityksen teoissa etiikka kietoutuu fyysiseen todellisuuteen ja kohtaamisiin. Esimerkiksi Luka-koiran kohdalla esityksessä mukana olo toi vaihtelua arkeen, uusien asioiden oppimista, leikkiä ja aktiivista yhdessä oloa. On ihmiskeskeistä ajatella muiden olijoiden todellisuutta ”perusnormaalin” ihmiskokemuksen kautta. Väitän, että niin kauan kuin jokin tuottaa nautintoa osallisille sen voi ajatella olevan eettisesti oikein. Toislajisten eläinten kokemuksista emme voi varmuudella tietää, voimme vain hankkia olemassa olevaa tietoa kyseisestä eläimestä. Voimme antautua ruumiissa, liikkeessä ja jaetussa tilassa tapahtuvalle kommunikaatiolle. Tulkita tilannetta parhaamme mukaan, subjektiivisen tulkitsijan roolimme tiedostaen.
On selvää, että näyttämön politiikka eroaa arjen politiikasta. Näyttämölle näkyville tulevat ”muut kuin näyttämön enemmistöön kuuluvat esiintyjät” kuitenkin vaativat näyttämön historiallisen rakenteen uudelleen koodausta ja yhteiskunnan osana myös sen järjestyksen kysymistä. Sama pätee esitykseen yleisemminkin, tapahtuipa se sitten metsässä tai yksityisessä kodissa. Esitys ja sen hamuamat tilat ovat määrittämässä näkyvyyden ja aistein havaittavan todellisuuden rajoja.
Ei-inhimillisten olioiden kanssa työskentely on vaikuttanut esitysteni estetiikkaan, koreografiseen ajatteluuni sekä esitysten muotoihin. Koska keskiössä eivät ole pelkästään ihmiset, olen ajautunut tekemään installaatiomaisia muotoja sekä tila- ja kontekstilähtöisiä teoksia. Minulle ei ole ensisijaisen tärkeää esitykseni aiheen kiinnostavuus vaan sen vaikutus kohtaamisen, kanssaolemisen, asioiden välisyyden ja suhteisuuden kautta. Esitysteni estetiikka on hiljalleen alkanut muotoutua sen kautta, mitä sattuu eteen ja paikalle osumaan. Estetiikka ei ole enää irrotettavissa etiikasta, aiheesta ja työn sisällöstä, vaan se muotoutuu niiden myötä. Ennen minulle tärkeän sosiaalisen koreografian käsitteen rinnalle ja joskus jopa tilalle on tullut ajatus asioiden kollektiivista: olentojen, olioiden, ilmiöiden ja käsitteiden muodostamasta verkostomaisesta toimijajoukosta, joka esityksessä hakeutuu omanlaiseensa kompositioon. Minulle on tärkeää, että katsojalle/kokijalle avautuu tilaa ja aikaa asettua osaksi esitystä ja sen kaikkia osatekijöitä, yhtä lailla ihmisruumista kuin muitakin tilanteeseen valikoituja tai sattumalta ajautuneita esine- ja olioruumiita.
En jaottele esineitä ja eläviä olentoja kuolleeksi ja eläväksi materiaksi. Muoviastia on omassa materiaalisuudessaan omassa prosessissaan ja ajallisuudessaan, josta käsin se asettuu osaksi laajempaa käsitteellistä ja materiaalista kompositiota. Eettisestä näkökulmasta muoviastian ja kanin esiintyjyys on tietysti kaksi erilaisen pohdinnan paikkaa, mutta kuten yllä totesin, näin on aina. Jokainen teko ja jokainen olio on erityinen omassa erityisessä olosuhteessaan ja samaan aikaan yhteenkietoutunut toisten olioiden ja olosuhteiden kanssa. Osittainen ja yhtä.
Tiedämme, että kun ihmisenä katsomme soluihimme, näemme, että inhimillinen on tehty vain ei-inhimillisistä elementeistä. Meissä on mineraalielementti itsessämme. Meissä on kasvielementti itsessämme ja meissä on eläinelementti itsessämme. Meissä ei ole vain ihmisen esimuotoja vaan myös eläimen esimuotoja ja kasvin esimuotoja ja myös mineraalien esimuotoja; eivätkä esimuotomme kuulu vain historiaan, ne kuuluvat nykyhetkeen. Ne ovat täysin läsnä meissä. Ilman niitä me emme voisi nähdä niin kuin näemme, me emme voisi ajatella tavalla, jolla ajattelemme, me emme voisi elää niin kuin elämme. Kun tuotan ajatuksen, esimuotoni minussa, mineraali-, kasvi- ja eläinesimuodot, toimivat kanssani yhteistyössä tuottaakseen tuon ajatuksen. Ja sama on näkemisen kanssa. Katsot puuta. Se ei ole vain silmiesi työtä. Tiedät sen hyvin. Ilman aivoja, ilman verta, ilman ruumiisi soluja, ilman kaikkea tuota näkeminen olisi mahdotonta silmillesi. Joten, kun silmä näkee, koko ruumiis on osallistumassa näkemisen tapahtumaan. Kun tuotamme ajatuksen, kun järkeilemme, kun luomme musiikkia, kun laskemme matematiikkaa, ei vain joukko neuroneja työskentele, vaan koko ruumis, kaikki esivanhempamme meissä osallistuvat ajatuksen tuotantoon.
– Thich Nhat Hanh (suom. Kati Raatikainen)
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on helsinkiläinen koreografi, esitystaiteilija ja joogaohjaaja.
Kuva ylhäällä Ei-inhimillinen saareke -projektista. Kuva: Kati Raatikainen.
Kuvat Yhteis(ty)ö -teoksesta: Elina Brotherus.
Alin kuva bodies/objects -teoksesta. Kuva: Markku Essel/Kati Raatikainen.