Tasaisin väliajoin minulle muodostuvat ongelmaksi käyttökelvottomat esineet, jotka kerääntyvät kotiimme. Sellaiset, jotka on syystä tai toisesta laskettu pöydälle, mutta niille ei ole omaa paikkaa. Tai sitten ne kasautuvat erilaisiin laatikoihin jotka täyttyvät epämääräisestä sälästä. Välillä teemme inventaarion, noin kerran vuodessa, jolloin päätämme heittää kaiken turhan pois. Roskasäkkejä täyttyy useita. Ajattelen kuinka maailmassa on 7,5 miljardia ihmistä ja kuinka paljon jätettä syntyy päivittäin: tavaroita jotka käyvät elämässämme, viipyvät siinä hetken ja menettävät pikku hiljaa arvonsa.
Karl Marx on kirjoittanut, että kapitalismin toimintaperiaatteisiin kuuluu muuttaa mikä tahansa materiaali erikoiseksi asiaksi nimeltä hyödyke. Muutos hyödykkeeksi tapahtuu esineelle luodun aineettoman lisäarvon kautta, jonka aiheuttaa se, että investoimme esineeseen jotain itsestämme: mielikuvia, tunnetta, muistoja, unelmia. Ajan kuluessa esine kuitenkin menettää tämän aineettoman lisäarvon ja päätyy kellarin perälle tai kaatopaikalle turhana jätteenä. Pelkkänä materiaalina, joka on tiellä, käyttökelvoton tai luotaantyöntävä. Tämä esineiden merkityksen muuttumisen tahti on nykyään alati kiihtyvää: hankimme tavaran ja siitä tulee osa elämäämme hetkeksi, tavara määrittää toimintaamme ja me taas investoimme siihen osan itsestämme kunnes se menettää arvonsa, kyllästymme siihen tai se hajoaa.
Kun aloin työskentelemään ensimmäistä kertaa yksin studiossa, koin että kehoni on täynnä muistijälkiä tietyistä tanssi- ja esitystaidepraktiikoista, jotka olivat olleet osa senhetkisiä taiteellisia prosesseja. Ne olivat olleet minulle läheisiä mutta en osannut luoda niihin enää suhdetta. Jotkut niistä hävettivät. Näistä kehojäljistä muodostui esteitä työskentelylleni ja aloin suhtautua niihin eräänlaisena kehollisena jätteenä, pyrkien sivuuttamaan ne. En kuitenkaan kokenut pääseväni eteenpäin ilman, että löytäisin tavan hyväksyä nämä muistijäljet, sillä ne olivat lujasti kiinnittyneitä kehooni ja niiden unohtaminen tuntui teennäiseltä ja väkivaltaiselta. Ehkä toimin kuten kulutuskulttuuriin tottunut nykyihminen, alati etsien jotain uutta, pyrkien pois vanhasta materiaalista joka tuntui sillä hetkellä ummehtuneelta. Aloin käsitellä asiaa tarkastelemalla kehoani osana sitä historiallista kontekstia johon olin syntynyt ja osana asioita, jotka sitä olivat ympäröineet.
80-luvulla syntyneenä kulutuskulttuurin voittokulku ja sitä kautta valtava hyödykkeiden määrä ovat vahvasti vaikuttaneet siihen miten suhtaudun ympäröivään maailmaan ja toimin siinä: leluihin liittyvä mielikuvamarkkinointi on määrittänyt leikkejäni jo lapsena ja mobiiliteknologian ja internetin kehitys taas on ohjaillut ystäväporukoiden kommunikaatiota sekä ensimmäisiä ihastumisia murrosiässä. Ruumiini sisältää fyysisten tanssi- ja esitystaidepraktiikoiden lisäksi informaatiota kaikesta tästä materiaalien, hyödykkeiden sekä niihin liitettyjen mielikuvien liikkeellepanevasta voimasta. Kehoni ja psyykeeni on kollaasi muistijälkijä, joiden alullepanijana on ei-inhimillisiä toimijoita, historian saatossa useiden ihmiskehojen läpi kulkeutuneita tanssipraktiikoita sekä aineettomia mielikuvia.
Aloin vaistomaisesti, toisten esiintyjien puutteessa, tuomaan yksinäiseen studioon mukanani omia esineitäni. Monesti ne olivat sellaisia, jotka olivat menettäneet tai menettämässä uutuudenviehätyksensä tai juuri tämän hyödykkeeksi esineen muuttavan lisäarvon. Käytin myös paljon omia vaatteitani, riisuen niitä ja asetellen niitä tilan eri osiin, sillä minua kiehtoivat jäljet joita nämä materiaalit olivat jättäneet ruumiiseeni, ja vastaavasti ne, joita ruumiini oli jättänyt vaatteisiin. Olin kiinnostunut siitä, kuinka nämä tavarat olivat tulleet osaksi kehoani, menettäen osan niiden uutuusarvosta. Minua inspiroi itävaltalaisen psykoanalyytikon Paul Schilderin huomio kehonkuvasta, jonka mukaan kehomme sijaitsee jokaisessa paikassa, johon on joskus jäänyt esimerkiksi ihosolujamme, hiuksiamme tai ruumiineritteitämme. Minusta tuntui relevantilta tuoda studioon vanhoja tavaroitani, sillä koin että ne sisältävät palan joko minun tai jonkun toisen kehollista historiaa. Tämä esineiden sisältämä ajallisuus ja kehollisuus, joka on läsnä erityisesti vanhoissa, käytetyissä esineissä sekä vaatteissa, sai minut laajentamaan kehollista ajatteluani koskemaan myös materiaaleja ympärilläni. Kiinnostuin kehonkuvasta laajempana käsitteenä kuin vain kehoni fyysisten rajojen määrittelemää todellisuutta koskevana.
Filosofi Giorgio Agambenin laitteistomuunnelmateoria käsittelee ilmiötä, jossa millä tahansa ihmisen tuottamalla asialla on potentiaali muuttua toimintojamme ohjailevaksi laitteistoksi. Näiden laitteistojen määrä määrittää sitä, kuinka paljon toimintamme on jonkin ulkopuolisen asian tai esineen kontrolloimaa. Nykyään elämme ajassa, jolloin erilaisten esineiden toimijuus on todella valloillaan. Jo katukuvasta näkee niiden vaikutuksen ihmisten liikkeeseen ja siihen, kuinka koko länsimainen yhteiskuntamme on järjestäytynyt. Sen lisäksi, että ne vaikuttavat liikkeeseemme ja vuorovaikutukseemme, on jatkuva esineiden ja hyödykkeiden tuotanto ajamassa meitä kohti ekologista katastrofia, jossa jalostamamme materiaalit ovat aiheuttaneet ja tulevat aiheuttamaan valtavia mullistuksia koko ekosysteemissä. Ongelmaksemme on muodostumassa jäte, materia joka on käynyt läpi tämän hyödykkeistämisen prosessin ja muuttunut sitten meille hyödyttömäksi. Se tosin säilyy ja jatkaa toimintaansa ympäristössämme, vaikka pyrimme sen unohtamaan.
Yhteiskuntateoreetikko Jane Bennett on käsitellyt kirjoituksissaan, erityisesti teoksessa Vibrant matter (2009), ei-inhimillisen materian elinvoimaisuutta ja toimijuutta. Bennett puhuu eräänlaisesta esine-energiasta, jonka merkitys maailman tapahtumien kulussa on suurempi kuin oletamme. Yhdeksi esimerkiksi hän ottaa jätteen, joka lojuu kaatopaikoilla ja jatkaa toimintaansa tuottaen muutoksia ilmakehään ja ympäristöön. Amerikkalaista kulutuskulttuuria, jossa tämä jäte alati rahdataan kaatopaikalle uusien hyödykkeiden tieltä, hän kutsuu antimaterialismiksi. Itselleni merkityksellistä hänen kirjoituksissaan on erityisesti pyrkimys tunnustaa sellaisten asioiden toimijuus, jotka ovat vaipuneet unohduksiin, jotka ovat ylenkatsottuja tai joita emme koe merkityksellisiksi ympäristössämme tai liikkeemme alullepanijana. Erityisen inspiroiva oman praktiikkani kannalta on käsite ”assemblage”, josta käytän tässä kirjoituksessa termiä joukkio, ja jonka Bennett lainaa Gilles Deleuzelta ja Félix Guattarilta. Joukkio on Bennettin mukaan erilaisista toimijoista koostuva kokoelma, joka ei ole tarpeeksi koordinoitu nousemaan organismin tasolle. Tällä joukkiolla ei ole yhtä johtajaa, koska minkään sen sisältämän materiaalin voima ei yksin riitä määrittämään kokonaisuuden suuntaa. Siitä huolimatta joukkio ei ole voimasuhteiltaan tasaväkinen, sillä sen sisältämien vaihtelevien elementtien liitoskohdat ovat latautuneita erilaisin energiatasoin. Bennett käyttää joukkio-käsitettä teoksessaan tapana katsoa maailmaa moninaisten toimijoiden kollaasina sen sijaan, että kaiken keskiössä olisi kehityksen lippulaivana kulkeva ihminen. Hänen kirjoituksensa pyrkivät kohti ekologisesti kestävämpää ja ei-binääristä tapaa ajatella ihminen osana kokonaisuutta, tunnustaen ei-inhimillisen vaikutuksen kehoomme ja toimintaamme.
Siitä huolimatta, että työskentelin yksin, aloin ajatella työtäni, ruumistani ja tilaa eräänlaisena joukkiona. Rakensin asetelmia vanhoista esineistä, vaatteista ja kehollisista toiminnoista. Tässä prosessissa tavoitteenani oli hyväksyä tämä esine- ja kehojäte osaksi toimintaa, joka ei ollut sidottu aikaan ja jossa ei ollut jatkuvaa pyrkimystä eteenpäin. Sen sijaan työskentelystäni tuli ennemminkin syklistä. Loin kerta toisensa jälkeen vaihtelevia kollaaseja, joissa erilaiset materiaalit ja niiden rytmisyys olivat läsnä. Toiminta muuttui rituaalinomaiseksi: valmistelu, rakentaminen, liike ja purkaminen muodostuivat samanarvoisiksi toiminnoiksi. Annoin vanhojen liikkeiden ja tapojen olla läsnä työskentelyssäni, ja suhtauduin siihen eräänlaisena käymisprosessina, jossa vanha materiaali on samanaikaisessa syntymisen ja kuolemisen tilassa. Tämän praktiikan tuloksena syntyi sooloteokseni Birthday, joka sai ensi-iltansa Mad House Helsingissä helmikuussa, ja joka perustui tilalliseen ja keholliseen rakentumiseen ja purkautumiseen. Lisäksi työn alla on vaatteisiin, esineisiin ja alastomuuteen keskittyvä yhteistyöprojekti inventories, jonka toteutamme yhteistyössä ruotsalaisen koreografi Sanna Blennow’n kanssa vuonna 2017.
Soveltaessani tätä kollaasimetodia omaan liikkeeseeni hyväksyin vanhat, kehooni jo pitkään kuuluneet toiminnot sellaisena kuin ne ovat. Käydessäni niitä läpi saatoin ne vuorovaikutukseen tilan, esineiden ja sen hetkisen olotilan kanssa, antaen niille mahdollisuuden muuttua. Aloin hyödyntää liikemateriaalissani vanhoja taipumuksia, jotka tulivat hyvin moninaisista lähteistä. Tämä ns. kehokollaasien työstäminen alkoi pikku hiljaa antaa ääntä kehon moneudelle ja tehdä selväksi, ettei esiintyjän tai tanssijan identiteettiä voi sitoa tiettyyn tanssin perinteeseen, samalla tavalla kuin ihmistä ei voi sitoa pelkästään ihmisyyden historiaan vaan se on osa maailman muodostamaa kokonaisuutta, jossa erilaiset voimat vaikuttavat. Metodini perustuu pitkälti ajatukseen käyttää ja saattaa liikeeseen niitä asioita, jotka ovat jo olemassa, sen sijaan että pyrkisin luomaan keinotekoisesti uutta. Se perustuu myös eräänlaiseen kestävyysajatteluun itse taiteellisessa työssä: tavoitteeni ei ole innovoida ja tuottaa jatkuvasti uusia konsepteja, heittäen vanhat ideat roskakoriin, toisin sanoen toimia taiteellisessa työssäni saman markkinatalouden logiikan mukaan, joka kuluttaa ihmisiä loppuun ja leikittelee vaarallisella tavalla ympäristön kestävyyden kanssa. Sen sijaan haluan paneutua työhöni ja materiaaleihini pitkäjännitteisesti, antaa niiden muuttua matkan varrella ja antaa alati läsnäolevalle kehollis-materiaaliselle historialleni sen ansaitsema tunnustus. Ajattelen, että mahdollisesti tällä tavalla taiteellisesta työstä voi tulla malli myös kestävämmälle elämäntavalle.
Prosessieni myötä olen kokenut koreografisen työni kuitenkin myös paradoksaalisena. Toisaalta se sisältää ehdotuksia toisenlaisesta maailman järjestämisestä, toimijuudesta ja tekijyydestä kuin ne toimintamallit, jotka saattavat elämämme kestämättömälle pohjalle. Toisaalta en voi olla toteuttamatta sitä kehollisuutta, joka minulle on ympäristötekijöiden ja yhteiskunnan kautta muodostunut. Osaksi taiteelliset ehdotukseni tuovatkin esille näitä voimasuhteita. Toisaalta niissä ovat läsnä viehätyksemme kontrolliin sekä vaikeudet päästä eroon kehästä, joka johtaa dominanssin syntymiseen suhteessa ihmisen ulkopuoliseen maailmaan. Toisaalta hallitsevana pyrkimyksenäni on esittää ihmisruumis impulsseille alttiina. Osasena, joka ei ole sulkeutunut ulkopuoliselta maailmalta, ja joka on altis muutokselle niin inhimillisten kuin epäinhimillistenkin toimijoiden vaikutuksesta. Koska ihmiskunnalla on taipumus erottaa itsensä ympäristöstä ja muodostaa paikalleen jämähtäviä jakolinjoja, pidän tärkeänä ajatella koreografiaa potentiaalina joka jatkuvasti rakentuu eikä jumitu paikalleen. Ajatteluna, joka voi tuoda esiin yhteyksiä eri toimijoiden välillä.
Tiedätkö sen tunteen, kun on katsonut useamman tunnin televisiota tai istunut tietokoneen ääressä, ja lopulta tulee aika sammuttaa näyttöpääte? Taidekriitikko ja esseisti Jonathan Crary kuvailee tuota hetkeä elävästi kirjassaan 24/7: Late Capitalism and The End of Sleep, jossa hän analysoi muun muassa nykyaikaisten laitteistojen taipumusta pitää meidät jatkuvassa valmiustilassa. Hän kuvaa tuota nykyaikana toistuvasti kokemaamme hetkeä siirtymänä, hetkellisenä sekavuustilana, jossa kokijan lähiympäristö järjestäytyy uudelleen. Ympärillä oleva tila tuntuu kaikessa raskaudessaan ja ajan kuluttamassa materiaalisuudessaan epämääräiseltä ja painostavalta, eikä sitä voi klikata pois napin painalluksella tai kosketusnäytön pyyhkäisyllä. Ehkä koreografinen työskentelyni onkin navigointia tuossa raskaassa, ummehtuneiden ja käytön jälkiä sisältävien esineiden täyttämässä maailmassa. Liikkeelliset impulssit osuvat tähän jäykkään materiaan ja aiheuttavat mahdollisesti hitaita muutoksia sekä siinä että omassa kehossani. Pääasiassa materia on kuitenkin itsepintaista ja sillä on oma suunta. Monesti alennun pyrkimykseen kontrolloida ja manipuloida sitä, mutta sattumalta löytyvien hetkien kautta löydän myös tieni ulos tästä kehästä. Näinä hetkinä annan ajan kulua oleillessani vanhojen tavaroideni keskellä, osana joukkiota.
Mikko Niemistö
Mikko Niemistö on Helsingissä ja Tukholmassa työskentelevä koreografi ja esitystaiteilija. Hän valmistuu kesäkuussa Tukholman Dans och Circushögskolanin New Performative Practices -maisteriohjelmasta.
Kuva ylhäällä Sanna Blennowin ja Mikko Niemistön teoksesta inventories. Kuva: Mikko Niemistö.
Kuva tekstissä Mikko Niemistön teoksesta Birthday. Kuva: Saara Autere.