Rush man waiting mind ja Connective Patterns (Talonen/Palmgren) Zodiak 2008

Heini Tuoresmäki: Esitykset eroavat toisistaan tematiikaltaan, mutta siltikin ne molemmat johtavat ajatukset ihmisen arkeen ja sen järjestämiseen. Jos Talosen koreografian tiivistäisi käsittelemään ajan kulumista ja kuluttamista, niin Palmgrenin koreografia pohtisi sitten ajan käyttämistä.



Rush man waiting mind

Koreografia: Virva Talonen
Visualisointi: Matti Jykylä
Tanssi: Sofia Karlsson, Esete Sutinen, Vera Tegelman
Tuotanto: Zodiak ja Virva Talonen

Connective patterns

Koreografia ja tanssi: Sari Palmgren
Kuvaaja: Päivi Kettunen
Valo- ja videosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Tuomas Norvio
Tanssijat videolla: Sirithorn Srichalakom (Thaimaa), Maria Donna Grey Miranda (Filippiinit)
Tuotanto: Zodiak ja Sari Palmgren


 

Ajan kulumista ja käyttämistä

Huhtikuussa Zodiakin näyttämöllä saivat ensi-iltansa Virve Talosen koreografia ’Rush man waiting mind- ajankäyttöopas vasta-alkajille’ ja Sari Palmgrenin koreografia ’Connective Patterns’. Esitykset eroavat toisistaan tematiikaltaan, mutta siltikin ne molemmat johtavat ajatukset ihmisen arkeen ja sen järjestämiseen. Jos Talosen koreografian tiivistäisi käsittelemään ajan kulumista ja kuluttamista, niin Palmgrenin koreografia pohtisi sitten ajan käyttämistä.

Talosen teos ’Rush man waiting mind- ajankäyttöopas vasta-alkajille’ on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäisellä osalla Second Hand Shop- toisen käden kauppa oli ensi-iltansa 2006. Rush man waiting mind on teos ajan arvottamisesta. Se pohtii kiirettä ja kiireettömyyttä, ajan tehokasta käyttöä ja odottamista, ja sitä kuinka arvolatautunut ja määrittävä tekijä aika on ihmisille.

Talonen nostaa käden toisarvoisten hetkien, odotustilojen ja sijaistoimintojen puolesta. Ne ovat hetkiä ja tilanteita, jotka tavallisesti koetaan ajan hukkaamisena ja pelkkinä välttämättöminä tiloina pyrkiessämme johonkin tai halutessamme jotakin.

Teos alkoi kuvasta, jossa tanssijat istuivat tuoleilla ja odottivat. He odottivat ensin, että katsojat pääsivät paikoilleen ja rauhoittuivat, ja sitten he vain odottivat. He odottivat varmasti myös katsojien suhtautumista ja reaktioita siihen, että mitään ei oikeasti tapahdu. Myöhemmin tuli vielä yksi tanssija lisää istumaan tuolille, ja näyttämöllä olevasta televisiosta näkyi jotakin. Eikä se ollut vain jotakin, se oli kuvia hektisestä Tokiosta, nopeasti leikattuja kuvia kehomaalarista ja vaihtuvia videoita Youtubesta. Ruudusta syötetty kuva oli nopeatempoista ja vaihtelevaa, joka osaltaan kuvasi aikaa ja nykyajan tempoa. Televisio ei saanut tanssijoilta juurikaan huomiota, joten se kuvasi myös tanssijoiden odottamista, ja siihen liittyvää lievää passiivisuutta.

Teoksessa oli elementtejä, jotka kuvasivat ajankäyttöä, ajanlaskua tai odottelua, mutta niitä ei ollut liikaa. Ne olivat nokkelia ja hyvin valittuja. Koko esityksen ajan näyttämön perällä paikoillaan polkeva pyöräilijä näytti sen, miten aika voi välillä vain kulua, vaikka mikään ei etene eikä mihinkään päädytä. Pyöräilijä oli stabiili hahmo luodessaan silti rytmiä teokseen. Teoksen rytmi oli kaiken kaikkiaan toimiva.

Tanssikohtaukset lähtivät odottelusta ja arkipäivän askareista, kuten kahvin keittämisestä. Siirtymät ja liukumat tanssiin sekä tanssista pois olivat onnistuneita ja usein aika humoristisia. Liikekieli oli tyylitellyissä muodoissaan ja aksenteissaan oli mielenkiintoista katsottavaa. Tanssikohtaukset rakentuivat pitkälti sooloille, ja vain teoksen keskivaiheilla ja lopussa sai nähdä tanssijoiden unisonoa. Kohdat nostattivat teoksen energiatasoa ja loivat vaihtelua tempoon, joka muuten oli verkkaisaa odottelua.

Teos näytti tarkasti sen, minkä se lupasikin. Ajan läsnäolo ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Katsojalle itselleen jätettiin vain siihen suhtautuminen. Ajan laskemisen ja muiden määreiden esilletuomisen kautta se saattoi raivostuttaa tai sitten vain laskemiseen käytetty ajan kuluminen oli vain äärimmäisen helpottavaa. Se on sama aika, vaikka kaikille niin eri.

’Kun palaa matkalta kotiin näkee uudella tavalla ympäristönsä ja arkensa.’ Sari Palmgren alkoi pohtia käytyään Japanissa workshopissa 2005, millä lailla samanlainen ja erilainen on hänen arkensa ja historiansa verrattuna muussa ympäristössä asuviin tanssijoihin. Miten historia muokkaa kehoa, miten fyysinen ympäristö muovaa ihmisiä toimimaan tietyin tavoin ja millaisia reittejä ihminen arjessaan kulkee? Tämä pohdinta synnytti kuvausmatkan Filippiineille ja Thaimaahan vuonna 2007, jonka jälkeen alkoi syntyä kyseinen sooloteos Zodiakiin. Matkan videomateriaalista on tarkoitus vielä tehdä erillinen dokumenttifilmi.

Sooloteos yhdisti Sari Palmgrenin live-esityksen sekä dokumenttivideota matkasta ja haastatteluja kahdesta tanssitaiteilijasta Maria Donna Grey Mirandasta ja tanssija-koreografista Sirithorn Srichalakomista. Videon ja live-tanssin yhdistäminen oli mutkatonta, ja niistä tuli yhtenäinen teos. Vastuu oli tanssijalla, jonka toimi ikään kuin välikätenä yleisön ja videon välillä. Hän esitteli ystävänsä, antoi videolle tilaa, ja johdatti katsojan keskittymään videoon. Autenttinen esiintyjä lavalla vie kuitenkin ensisijaisesti huomion itseensä, ainakin tässä teoksessa.

Teoksen aihe oli kiinnostava tutkiessaan sekä itse luotuja että ympäristön luomista säännöistä muodostuvia rakenteita, jotka rajaavat liikkumistamme. Miten ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa ja ympäristöönsä? Mitkä ovat kehon kaavat ja tottumukset toistaa reittejä ja rutiineita päivittäin? Tanssissa ei sikäli ole uutta tutustua omiin maneereihinsa ja tarkastella itselleen ominaisia liikkeitä ja suuntia, mutta enemmänkin kiinnostavaa on oman kehonsa liikkeiden ja olemisen pohtiminen suhteessa fyysiseen ympäristöön. Ympäristön synnyttämien samanlaisuuksien ja erilaisuuksien löytämisen kannalta videomateriaali eri kulttuurista oli erittäin havainnoiva keino. Jostakin syystä juuri samanlaisen liikkeen tai liikesarjan toistaminen videolla ja livenä oli toimivaa. Joko se yhtenäisti videon ja live-esityksen suhdetta tai sitten ne olivat katsojalle selkeitä hetkiä, jolloin saattoi tarkastella samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia.

Teos oli fyysinen, joka oli viehättävää. Esitys nimenomaan kiinnitti huomion itseensä eikä sen aikana juurikaan pohtinut taustatekijöitä tai merkityksiä. Sari Palmgrenin tyyli oli leikkisää riskinottamista, ja tanssijan oman kehon tuntemisen takia miellyttävää ja soljuvaa katsottavaa.

Kun palasi esityksestä kotiin alkoi havainnoida uudella tavalla ympäristöään ja arkeaan

Heini Tuoresmäki
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston opiskelija, joka opiskelee pääasiassa
viestintätieteellisiä ja kulttuurintutkimukseen liittyviä aineita. Tanssi ja
kirjoittaminen ovat hänelle tärkeitä, ja siitä Heini saa innoituksen toimia niiden
asioiden parissa.