Nimensä mukaisesti Runollisen tanssin sesonki Aleksanterin Teatterissa oli monikerroksellista katsottavaa. Modernin poetiikan tavoin se jätti tilaa kokijalle, heitti ajatuksia ilmaan, maalaili maisemia, loi mielikuvia, provosoi ja liikutti.
Blue Lady (Revisited)
koreografia: Carolyn Carlson
tanssi: Tero Saarinen
–
Petrushka ja Huuto
koreografia: Jorma Uotinen
tanssi: Pori Dance Company
Runollisen tanssin klassikot -sesonki Aleksanterin teatterissa 23.10.–4.11.2009
Runollista liikettä
Nimensä mukaisesti Runollisen tanssin sesonki Aleksanterin Teatterissa oli monikerroksellista katsottavaa. Modernin poetiikan tavoin se jätti tilaa kokijalle, heitti ajatuksia ilmaan, maalaili maisemia, loi mielikuvia, provosoi ja liikutti. Ajatus siitä, ettei kaikki ole edes tarkoitettu selitettäväksi, herkisti ymmärtämään näkemäänsä tunteen ja vaikutelmien tasolla. Tuntui myös todella merkitykselliseltä, että vanhat, jopa vuosikymmeniä sitten ensi-iltansa saaneet teokset, saivat näin uuden elämän. On sääli, että tanssissa mennyt aika elää usein vain arkistoissa, jos sielläkään. Myös nykytanssin esitysperinteen soisi kunnioittavan historiaansa, jatkavan teosten elämää pidempään ja tuovan näin erilaisia näkökulmia nykyhetkeen. Vaikka tanssi onkin hetken taidetta, uusi ei ole aina lähtökohtaisesti parempaa kuin vanha, eivätkä ”uudet” ideatkaan aina oikeasti uusia. Tämän soisi myös taidetta rahoittavien tahojen ymmärtävän.
Carolyn Carlsonin Tero Saariselle siirtämä soolo Blue Lady on hyvä esimerkki siitä, miten myös nykytanssiteokset kestävät aikaa. 70-minuuttinen teos on häkellyttävän otteessaan pitävä, vaikka ennakko-odotukseni olivat teoksen pituuden suhteen hieman skeptiset. Myöskään naisen soolon siirtäminen miesesittäjälle ei tunnu yhtään väkinäiseltä, vaan tuo teokseen lisää kysymyksiä ihmisenä olemisen problematiikasta. Naiseuden ja äitiyden pohdinta muuttuu universaaliin välittämisen ja oman itsen mietiskelyyn.
Selvää on, ettei tätä teosta olisi kuka tahansa voinut esittää. Saarisen taiteilijanlaatu on niin tinkimätöntä ja vaikuttavaa, että se kantaa läpi teoksen. Carlson on toki kuuluisa taianomaisista käsistään, muttei Saarisenkaan käsistä henkevyyttä puutu. Myös vahvoja tunnelmia luova lavastus ja rekvisiitta tuovat lisää runollisuutta teokseen Saarisen ilmeikkyyden kanssa. Olin myös näkevinäni koreografiassa kiinnostavia viitteitä laajemminkin tanssin historiaan, mikä sai pohtimaan erityisesti ajan ja identiteetin käsittelyä tanssitaiteessa. Tuntui, että teos tosiaan herätti tuoreita ajatuksia ja toimi mielenkiintoisena ikkunana menneeseen.
Toisessa illassa Pori Dance Company tanssi Jorma Uotisen teokset Petrushka ja Huuto. Petrushkassa erityisen kiinnostavaa oli nähdä nuoret tanssijat niin vahvoissa roolihahmoissa, mikä on nykytanssissa nykyään harvinaista. Varsinkin Maurin rooli toi ryhmässä vierailevasta Jarkko Mandelinista uusia puolia esiin. Myös Riku Lehtopolku ja Meri Tankka ovat vahvoja esiintyjiä, ja oli mukavaa nähdä Pori Dance Companyn esiintyvän näin myös helsinkiläisyleisölle. Kiertuetoiminnan soisi vilkastuvan Suomessa yleisemminkin.
Huudon esitti nykyään Helsinki Dance Companyssa tanssiva Mikko Lampinen. Esitys oli vaikuttava, mutta välillä tuntui, ettei Lampinen ollut täysin teoksen provokatiivisten seksikohtausten takana. Tätä teosta ajan hammas oli kenties hieman purrut, sillä se tuntui koreografisesti ajoittain liian teatraaliselta ja alleviivaavalta. Toisaalta siinäkään ei ole mitään pahaa – saahan ajan hengen muuttuminen myös näkyä.
Rusollisen tanssin sesonkiin kuului myös Carlsonin uudehko teos Double Vision, mutta sitä en valitettavasti nähnyt. Kaiken kaikkiaan sesonki herätti kiinnostavia pohdintoja siitä, miten paljon runoudella ja tanssilla onkaan yhteistä, ja miten mukavaa olisi, jos suomalaisen (nyky)tanssinkin historia voisi olla elävää, eikä pölyttymään jätettyä tanssintutkijoiden arkistomateriaalia.
Veera Lamberg 
Kirjoittaja on tanssija, tanssinopettaja ja teatteritieteen opiskelija.
