Tanssin pahat pojat kyllä osaavat pistää pystyyn kunnon shown, kirjoittaa Niina Mero.

Rock the Ballet lunasti lupauksensa

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi käynyt tanssia katsomassa. Houkutus oli kuitenkin ylivoimainen, kun Rasta Thomasin Rock the Ballet palasi kiertueellaan Suomeen. Olin nähnyt esityksen vuonna 2009 ja vaikuttunut siitä sisuskalujani myöten niin, että huomattuani mainokset päätin saman tien mennä katsomaan, mitä Bad Boys of Dance toisi tällä kertaa tullessaan. Niinhän siinä kävi, että jälleennäkemisemme oli lähes euforinen. Tanssin pahat pojat kyllä osaavat pistää pystyyn kunnon shown.

Ensimmäisen puoliajan katselin takapermannolta, sen verran kaukaa, että tanssijoiden ilmaisu välittyi pelkän liikkeen ja kehon kautta. Ilmeitä ja pieniä eleitä ei yksinkertaisesti nähnyt. Tarina kuitenkin välittyi hyvin, ja jopa herkempien kohtaamisten intiimi vuorovaikutus tuli takariviin asti. Kuin olisi elokuvaa katsellut. Samalla myös ryhmän keskinäinen dynamiikka ja parhaimmillaan seitsemän tanssijan kokonaisuus hahmottui selkeästi vähän kauempaa.

Puoliajalla pääsin vaihtamaan paikkaa aivan lavan eteen rakennettuun lisäkatsomoon (kiitos, äiti!) ja uudesta vinkkelistä kokemus oli aivan toisenlainen. Eturivissä tanssijoiden ilmeet, pienet liikkeet ja hengityksen tahti erottuivat ja tanssijat tulivat sekä konkreettisesti että emotionaalisesti lähemmäs. Aina silloin tällöin he myös ottivat kontaktia yleisöön, lyhyesti ja tunkeilematta, mutta kuitenkin sen verran, että katsoja saattoi tuntea olevansa osallistuja eikä vain passiivinen sivustaseuraaja.

Bad Boys of Dance oli Tamperetalossa tällä kertaa eri kokoonpanolla kuin aikaisemmin, eikä lavalla nähty itse Thomasia. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä Ryan Carlson, Carlos Garland, Timothy Olson, Lee Gumbs, Alexei Geronimo ja Sergey Kheylik hoitivat hommansa rautaisella otteella.

Jos joku epäili kyseessä olleen Pahojen Poikien kakkosmiehitys, sopii miettiä, millainen ykkösjoukkueen pitää olla päihittääkseen nämä kaverit. Cheryl Smith hoiti oman osuutensa varsin mallikkaasti, vaikka jäikin miesten varjoon. Näkemäni perusteella voisi kai sanoa, että kun miehet rupeavat tosissaan tanssimaan, niin siinä on naiset vain tiellä. Fyysisesti, teknisesti, emotionaalisesti ja viihteellisesti Rock The Ballet oli huikea elämys. Siis kaikkea sitä, mitä brosyyrissä luvattiin.

Solistina tanssinut Sergey Kheylik sai henkeni salpautumaan. Hän oli äärimmäisen vaikuttava sekä ilmaisunsa että fysiikkansa puolesta, ja hänen klassinen taustansa tuli esiin liikkeiden puhtaudessa ja rytmissä. Hän myös näytti nauttivan lavalla olemisesta yhtä paljon kuin minä nautin hänen katsomisestaan. Yleisöltä isoimmat aplodit sai kuitenkin Ryan Carlson, jonka suoritus kieltämättä lähenteli ajoittain jo akrobatiaa.

Ääniraidalla soivat tällä kertaa muun muassa Black Eyed Peas, Lenny Kravitz, U2, Coldplay, Michael Jackson ja Queen. Bohemian Rhapsody oli edelleen hieno ja humoristinen, ja Clint Mansellin musiikkiin rakentuva intro toisen puoliajan alussa sai samat kylmänväreet liikkeelle samalla tavoin kuin ensitapaamisellammekin. Musiikin, liikkeen ja show’n yhdistelmä toimi yhä kuin juna, eikä penkissä meinannut pysyä tälläkään kertaa. Aivan valtavan innostavaa, vauhdikasta ja seksikästähän tämä taas oli.

Encorena viime kiertueen hauskuutus I’m too sexy oli paitsi kumarrus ryhmään jo tutustuneille katsojille, myös hyväntuulinen ja raikas loppukevennys koko spektaakkelille. Rasta Thomasin sirkus pakkasi Tampereelta akrobaattinsa autoon ja lähti jatkamaan Suomen-kierrostaan. Toivon, että yläkanttiin hinnoitelluista lipuista huolimatta tämän show’n näkee mahdollisimman moni meistä tanssin sivustakatsojista, sillä kyllä tämä kaikki tv:n tanssirealityt voittaa mennen tullen.

Niina Mero