Raisa Fosterin ja työryhmän liikeperustainen tilataideteos RIKKA rakentuu purku-uhan alla olevassa vanhassa tehdashallissa liikkumisesta, Alpo Nummelinin tilan aitoihin ääniin perustuvasta äänitaiteesta ja Ale Ripatin intensiivisestä ja haavoittuvasta tanssista. Millainen tila, ääni ja liike saa olla olemassa ja minkä työnnämme marginaaliin?
Kohtaamme parkkipaikalla ylhäällä Pispalan rinteellä purkuun tuomitulla tehdasalueella, jonka graffitit ovat vallanneet. Auton takakontista poimitaan katsojille suojahaalarit, näytämme sinisiltä muumipeikoilta. Taustalta kuuluu katkeamaton kalke läheiseltä työmaalta. Saamme ohjeita teoksen seuraamiseen “Osallistutte omalla vastuulla.” “Kiinnitä huomiota, kulje, näe, huomaa. Kaikki aistit auki.” Kuljemme ylös rinnettä yhdelle tehtaista. Juna kohisee ohi ylempänä rinteessä. Kalkkeen syke jatkuu taustalla. Astumme sisään teokseen tehtaan mustasta oviaukosta, jonka pielessä pöyhistelee graffitiriikinkukko.
Raisa Foster on tamperelainen taiteilija, taidepedagogi ja tutkija. Fosterin ja työryhmän uusin teos Rikka rakentuu yleisön ohjatun katsomiskävelyn ja teoksessa esille asetettujen visuaalisten elementtien, liikkeen, tilan, äänten ja valon kohtaamisessa. Teos avaa katsomiskokemusta puhuttelevasti yhdistäen tanssin ja tilataideteoksen elementtejä. Vanhaa tehdashallia on teosta varten muutettu vain hienovaraisesti lakaisemmalla siistimmäksi joku kohta tai asettamalla sinne tänne peilejä.
Teoksessa on kyse esityksen seuraamisesta, mutta “katsomo” on prosessi eikä fyysinen paikka, kun Foster itse ohjaa kävelyä tilassa. Katsojien kuljettamien teoksessa tekee katsomaan asettumisesta tietoista: Mihin menen? Miltä etäisyydeltä katson, mistä kulmasta? Mikä täällä on se teos? Keskittynyt ja tietoinen liikkuminen tilassa tuottaa myös hätkähdyttäviä tilallisia ja visuaalisia elämyksiä.
Ale Ripatin tanssi on vakavaa, tuskaista, epätoivoista, herkkää ja voimakasta, avointa ja hauraan toiveikasta. Siinä ei ole mitään koristeellista. Ilmaisun dramaattisuus on aidon ja haavoittuvan läsnäolon varassa ja ilmaisee vahvaa halua olla olemassa, tulla näkyväksi omana itsenä ja saada omalle ilmaisulle tunnustus tässä katoavassa hetkessä ja uhanalaisessa tilassa. Katsojan se kutsuu kohtaamaan ihmisen kehollisuutta läheltä ja suoraan samalta tasolta.
Peloton, fyysinen ja rosoinen tanssi nostattaa pölyn, lennättää tuhkaa, tuottaa ääntä, jättää jäljen. Liike kulkee tilassa kapeista väleistä ja portaikoista, poikki murtuneiden pylväiden päällä, kohti sitä ainoaa vähän siistimpään nurkkaa ja valoa. Ripatin tanssi on tärinää, makaamista, repimistä, loikkia, lentoa, puskemista, kaatumista ja nousemista. Se on ryhdistäytymistä ja tipahtamista, kasvottomuutta ja rävähtävää katsetta.
Teoksen huimaavaa äänimaailmaa tekee mieli verrata tilan graffitimaalauksiin. Alpo Nummelin on luonut musiikin paikalla äänitetyistä elementeistä. Esitystilasta ja sen ulkopuolelta tulevat äänet kuultavat teosta varten tehdyn äänimaailman alta ja väleistä. Teoksen musiikin suhde tilan omaan musiikkiin on lämmin ja arvostava. Se on ikään kuin kehystänyt tilan musiikin.
Teos ei ole oikeastaan älyllinen tai ajatuksia herättävä, vaan se puhuttelee suoraviivaisemmin ja aidommin. Se herättää ehkä tunnelmia ja tuntoja, myötäelämistä, kanssakamppailua. Siinä ei tunne itseään taideteoksen yleisöksi – enemmänkin ainutlaatuisen hetken todistajaksi.
Purku-uhan alla oleva tila puhuu myös hetken ainutlaatuisuuden kieltä. Millainen kädenjälki, ääni, tai liike on töhry ja millainen teos? Kenen kokemus ja ilmaisu saa olla olemassa ja mikä työnnetään marginaaliin?
Mari Käki
Kirjoittaja onon tamperelainen luovan alan valmentaja ja työnohjaaja.
Lisätietoja: www.beamcoach.com
°°°°
