Festivaaleja tehdään aina rakkaudella, sanoi Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalien taiteellinen johtaja Jorma Uotinen avajaispäivän lehdistötilaisuudessa. Rakkaus on myös tämän kesän festivaalien löyhä teema.
Avajaispäivän kaksi tanssiteosta olivat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka eri tavoilla tanssi koskettaa ja kuinka liikkeen keinoin voi synnyttää hyvin erilaisen tunnelman. Musiikkikeskuksen avajaisesitys oli hollantilaisen Introdans-ryhmän In Love –niminen kokoelma lyhyitä tanssiteoksia hyvin tunnetuilta ja vielä melko tuntemattomilta koreografeilta. Joukossa oli Mats Ekin, Ohad Naharinin ja Uri Ivgin teoksia sekä esim. David Middendorpin esikoiskoreogafia, jonka kauko-ohjattavat leivät saivat yleisön riemastumaan.
Ilta oli muutenkin tunnelmaltaan pirteä ja hauska, sillä huumori oli läsnä jokaisessa illan aikana nähdyssä koreografiassa. Introdans-ryhmän taiteellinen johtaja Roel Voorinholt kertoi, että ryhmän nimi tulee ideasta ’johdattaa katsojia tanssiin’, introduction to dance. Ryhmä tekee teoksia paitsi tanssin aikuiskatsojille, se esiintyy myös koko perheelle suunnatuilla teoksilla. Jos tällä asenteella ja näillä teknisillä taidoilla johdatetaan uusia katsojia tanssin pariin, ei voi kuin onnistua.
Roel Voorinholt sanoi, että hänelle tanssissa tärkeää on dynamiikka. ”Tämä ei ole se tanssiryhmä, joka istuu lavalla tuoleissa.” Illan aikana nähty tanssi olikin hyvin ilmavaa, liikkuvaa ja tunnemaltaan kohottavaa. Tekninen osaaminen on nykyisin lähes kaikkien ryhmien kohdalla niin korkealla tasolla, ettei sitä tarvitsisi erikseen edes mainita. Introdansen tanssijoiden klassinen tekniikka oli tällä kertaa se pohja, jolta ponnistettiin komeisiin hyppyihin ja suuriin piruetteihin. Tanssin kvaliteetti oli niin hienoa kuin se vain voi olla. Täytyy sanoa, että henkilökohtaisesti Mats Ekin ruotsalaisiin kansantansseihin tehty Pas de dance sekä Nacho Duaton mausteinen Sinfonia India jättivät tällä kertaa rakkaimmat muistot ryhmän erinomaisesta illasta.
Perin toisenlainen tunnelma oli suomalaisen pitkän linjan koreografi Petri Kekonin tuoreessa teoksessa Miniatures. Kekoni kertoi teoksen lähteneen liikkeelle hänen mielikuvastaan hiekkaan juuttuneesta naisesta. Lavalle toden totta tuotiinkin suurikokoinen hiekkalaatikko, josta tanssija Esete Sutinen ponnisteli itsensä vapaaksi. Kekonin teos oli kunnianhimoinen, mutta sitä vaivasi tietty monotonisuus. Teoksessa oli kolme erillistä elementtiä, jotka lopulta liittyivät yhteiseen tanssiin.
Valkoiset, outoihin kääreisiin pukeutuneet tanssijat, hiekkalaatikkonainen ja kolmen tanssijan ruskeaan puettu trio. Kekoni kertoi tanssijoiden edustavan erilaisia kehotyyppejä, mutta erot eivät olleet niin selkeitä, että idea olisi välittynyt katsomoon saakka. Siinä vaiheessa kun valkoiset tanssijat näyttivät minusta petrimaljassa kiemurtelevilta kromosomeilta (tulkinta, johon hieno äänimaailma saattoi johdattaa), ravistin itseni hereille ja päätin lopettaa ylimääräisten tulkintakerrosten syöttämisen teokseen. Kekonin teos oli tanssijoilta hieno suoritus, joskin katsojille melko raskas ja jätti jälkeensä monia kysymyksiä.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
