Suomalaisen esitystaidekollektiivi Oblivian teoksessa Museum of Postmodern Art – The Rave (2015) neljä esiintyjää reivaa tanssistudiossa äänettömään musiikkiin. Heidän kaksi ja puoli tuntia kestävä tanssinsa livestriimataan tanssistudiosta teatteritilaan, joka voi sijaita missä päin maailmaa tahansa. Katsomossa esitystä voi katsoa tai sen äänettömään rytmiin tanssia yhdessä toisten katsojien kanssa. The Rave tuntuu sekä ruudun tällä että tuolla puolen olevien kanssa intiimisti jaetulta hetkeltä. Helmikuussa Uuden Seelannin Aucklandissa järjestettiin They Come From Afar –festivaali, jolle osallistui useita suomalaisia taiteilijoita. Mukana vierailulla oli myös The Rave, mutta sen taiteilijat eivät astuneet lentokoneeseen, vaan tanssivat reiviä Suomen maankamaralla striimattuna suorana lähetyksenä Uuden Seelannin yleisölle.
Lentoliikenteen päästöt ovat kai mitättömimpiä ilmastopahiksista, ja luulenpa että ökylentelyä harjoitetaan huonommistakin syistä ja vähempiä tunnontuskia tuntien, kuin mitä kiertueellaan keikkailevat taiteilijat tekevät. Tulevaisuuden teatteri, tanssi ja esitys ottavat uusia muotojaan, kuten The Rave pysäyttävästi osoittaa. Ne ehdottavat uusia rakenteita taidemaailmaan, mutta myös uutta ajattelua ja kestävämpää tapaa elää, joka koskettaa kaikkia, ei vain taiteilijoita.
Rakenteet kuitenkin laahaavat usein auttamatta taidetta jäljessä. Ainakin Suomessa tanssin rahoitus-, tuotanto- ja tiedotusrakenteet tuntuvat olevan monilta osin jotenkin todellisuudesta irrallaan. Taiteen on olemukseltaan hankalaa asettua muualle kuin rakenteista hiukan syrjälleen, mutta taiteilijat ovat ehkä aika kilttejä. Tekemänsä taiteen lisäksi he tuottavat vaaditun oheismateriaalin taiteestaan, vastaavat sähköpostiin sen sijaan että vaatisivat taiteen syvää palvelemista rakenteilta ja niissä ylemmän keskiluokan palkoilla työskentelevältä hallinto-, viestintä-, tiedotus-, markkinointi- ja tuotantohenkilökunnalta.
Kiertuerakenteista ja tanssin talojen välisistä verkostoista keskusteltiin European Dance House Networkin Atelier-seminaarissa Helsingissä 3.-5.2.2016. Euroopassa koetaan kiertueähkyä, väsyneet taiteilijanomadit palaavat kotikaupunkeihinsa ja yrittävät löytää työskentelyolosuhteita lähempää. Suomessa haaveillaan kansallisesta kiertueverkostosta muutaman yrityksen mentyä pieleen. Kiertueverkostot voivat tuoda mukanaan ainakin taiteilijoille lisää tuloja keikkailusta, teoksille pidempiä elinkaaria ja tanssille enemmän katsojia. Ovatko kiertueverkostot siis vain tanssitaiteen jakelukoneistoja? Tärkeintä pitäisi kai olla se, millainen suhde muodostuu vierailevan taiteilijan ja teoksen ja paikkakunnan taiteilijoiden, yleisön ja asukkaiden välille. Näiden suhteiden visioiminen vaatii taiteellisilta johtajilta ja kuraattoreilta paikallisen, kansallisen ja maailmanlaajuisen elämänmenon ja tanssitaiteen syvällistä ymmärrystä, ja kykyä kuvitella niiden villejä yhteenkietoutumia.
Miten Suomeen mahdollisesti pystytettävä kiertueverkosto toimisi, millainen se olisi? Tarkoittaisiko teoksen pidempi elinkaari vain lukumääräisesti lisää esityskertoja? Turvaisiko kiertueverkosto riittävästi harjoitusaikaa, entä olisiko teosta mahdollista viedä uuteen suuntaan ajan kanssa, jos taiteilija kokisi sen teosta rikastuttavaksi? Olisivatko keikkapalkkiot sellaisia, että ne toisivat merkittävän lisän taiteilijan toimeentuloon? Jos esitysmuodon toistaminen ei tuntuisi mielekkäältä, mitä muita työn muotoja kiertueverkosto tarjoaisi paikkakunnilla? Millaisia ajallisia kestoja kiertueverkosto tarjoaisi työskentelylle? Olisiko kiertueverkostossa mukana vain samat suurehkot kaupungit, joissa nykyään majailevat kaupunginteatterit ja aluekeskukset? Vai olisivatko mahdollisia myös esitykset huoltoasemalla, metsässä, pellolla, järvessä, meressä, joessa, tunturissa? Haittaisiko, jos paikalla olisi joskus vain viisi katsojaa?
Olen varma siitä, että uusliberalistinen ideologia on kaiken sen surun taustalla, mitä maailmassa tällä hetkellä koetaan. Se vaatii taiteelta mitattavuutta ja mittaa myös taiteilijan menestystä omituisin mittarein. Pahimmillaan kiertueverkostoissa taiteilijat laitetaan kilpailemaan keskenään keikkakutsuista ja niiden tuomasta näkyvyydestä. Niistä tulee itseisarvoisia menestyksen merkkejä, joilla ei välttämättä ole enää paljoa tekemistä taiteellisten kiinnostusten kanssa, mutta joista voivat riippua tulevat mahdollisuudet tehdä työtä.
Pitäisi siis rakentaa sellaisia kiertueverkostoja, tanssin taloja ja uusia tanssin rakenteita, jotka eivät enempää tuottaisi kaiken tuhoavaa surua. Ne eivät määrittäisi taiteellisten praktiikoiden muotoja, vaan praktiikat synnyttäisivät muuntumaan kykeneviä rakenteita. Näissä kiertueverkostoissa, tanssin taloissa ja uusissa tanssin rakenteissa taidetta voisi ajatella rauhassa ja sen voisi antaa tapahtua rauhassa. Taiteen arvoa kieltäydyttäisiin näkemästä sen tuottamissa numeroissa. Ne olisivat kenties räiskyvästi väitellen mutta yhteisestä halusta synnytettyjä rakenteita, jotka eivät perustuisi perinteisiin hierarkkisiin malleihin vaan läpinäkyvyyteen ja keskusteluun, ja joissa yhteisön kukoistaminen synnyttäisi yksittäisen taiteilijan ja hänen työnsä kukoistamista.
Maija Karhunen
Kirjoitus on alunperin julkaistu European Dancehouse Networkin ja Tanssin talon sivuilla.
Kuva Oblivian teoksesta MOPMA4 – The Rave. Kuva: Antti Ahonen.
