Ekososiaalinen oikeudenmukaisuus (EcoJustice) on amerikkalainen viitekehys, jota on sovelletty erityisesti kasvatuksen tutkimuksessa ja käytännön työssä, mutta myös terveys- ja sosiaalitieteissä. Olen itse tarkastellut viitekehystä nimenomaan taiteen kontekstissa ja muun muassa toimittanut kirjan Art, EcoJustice, and Education (Routledge 2019).
Ekososiaalinen oikeudenmukaisuus -näkökulma pyrkii kiinnittämään huomiomme siihen, että sekä sosiaalisilla että ekologisilla ongelmilla on samat juuret modernin maailman uskomuksissa ja rakenteissa. Korostaakseni nimenomaan ekologisten ja sosiaalisten ulottuvuuksien yhteenkietoutumista olen kehittänyt suomennoksen ‘ekososiaalinen oikeudenmukaisuus’ amerikkalaiselle EcoJustice-termille. Viitekehys pyrkiikin myös osoittamaan sen, että ympäristölle haitalliset toimintatavat koituvat lopulta haitaksi myös ihmiselle. Sen vuoksi ekologisesti kestävät ratkaisut tulisi ottaa ensisijaiseksi pyrkimykseksi kaikessa toiminnassamme – aivan jokaisella yhteiskunnan sektorilla. Siksi myös taiteen kentällä tulisi pohtia kestävän elämän edellytysten toteutumista.
Ekososiaalisen oikeudenmukaisuuden ajatus sisältää kolme tavoitetta: Ensinnäkin meidän tulee paljastaa modernin ajattelun patologiat, jotka tuottavat ekososiaalisia haasteita. Toiseksi meidän tulee tunnistaa sellaisia perinteitä, jotka ruokkivat kestävää kanssaeloa. Kolmanneksi meidän täytyy pystyä kuvittelemaan, millainen on vastuullinen maailmasuhde ja miten voisimme pyrkiä paremmin sitä kohden. Ekososiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen edellyttää siis kriittisyyttä, mutta myös kykyä ylläpitää toivoa tulevaisuuden suhteen.
Modernin ajattelun patologiat
Olen tutkinut ekososiaalisen oikeudenmukaisuusajattelun kautta nykytaidekasvatuksen mahdollisuuksia “toisintekemiseen” (Foster 2017). Uskon, että esimerkiksi nykytanssi voisi moniaistisuuteen vetoavana, kollektiivisena ja vastavuoroisena toimintamuotona lisätä ihmisten tietoisuutta kehollisuudesta tärkeänä tiedonmuodostuksen keinona. Hyperrationaalinen maailmankuva on kapeuttanut ymmärrystämme, kun taas ympäristökriisien ja sosiaalisten epävarmuuksien maailmassa olisi tärkeätä nostaa esiin laaja-alaisempaa ymmärrystä ilmiöiden kietoutuneisuudesta ja ongelmien juurisyistä. Taiteen avulla mahdollistuu myös asioiden kokeminen eri tavoin – elämää on mahdollista elää myös toisin, kestävämmin.
Liiallisen järkiperäistämisen lisäksi nykyistä kulttuuriamme leimaa yksilökeskeisyys ja välinearvoisuus. Myös esimerkiksi usko jatkuvaan kasvuun saa sekä ihmisyksilöt että planeettamme voimaan pahoin: kulutamme maapallon vuosiresurssit jo seitsemässä kuukaudessa ja omat henkiset varamme hupenevat yhä nopeammin pyrkiessämme jatkuvasti kehittämään itsestämme tehokkaampaa versiota kiristyvillä työmarkkinoilla. Mekanistinen ajattelutapa saa sekä ihmiset että muut luontokappaleet näyttämään ikään kuin koneilta, joita on mahdollista kehittää jatkuvasti paremmiksi ja tuottavammiksi. Elämän moninaisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavat taideprojektit voivat kuitenkin haastaa käsitystämme maailman järjestyksestä yksilöiden jatkuvana kamppailuna. Lisäksi konkreettisen aineellisen lopputuloksen sijaan taiteen prosessiluonteisuus voi haastaa välinearvoista ja kuluttamiseen keskittyvää elämäntapaa ja kutsua esiin itseisarvoista todellisuuskäsitystä.
Rasismi ja seksismi sekä esimerkiksi eläinten tehotuotanto ovat niin sanotun keskusta-ajattelun ilmentymiä. Toisin sanoen hierarkkisiin kahtiajaotteluihin perustuvassa maailmassa jotkut olennot asetetaan keskiöön ja toiset sysätään marginaaliin. Ihmis- ja mieskeskeisyys sekä etnosentrismi ovat siis kaikki sukua toisilleen. Ihmisen sukupuolen, ihonvärin tai kyvykkyyden perusteella tapahtuva luokittelu aiheuttaa epätasa-arvoa myös taiteen kentällä. Miten esimerkiksi tanssi voisi erilaisten kehojen marginalisoinnin sijaan lisätä moninaisuuden arvostusta ja samalla auttaa näkemään myös samuutta ja vastavuoroisuutta kaikkien eläväisten kesken?
Kestävät perinteet
Ekososiaalinen oikeudenmukaisuusajattelu edellyttää siis kriittistä reflektiota. Modernin elämäntavan kestämättömien tapojen purkaminen ei kuitenkaan yksin riitä, vaan meidän tulisi tunnistaa ja vaalia myös positiivisia käytäntöjä omassa kulttuurissamme. Esimerkiksi koronakriisi on aktivoinut ihmiset hakeutumaan toistensa yhteyteen käyttämällä luovia kommunikoinnin keinoja. Somettaminen ja etäpuhelut eivät riitä tyydyttämään kaipuuta välittömään vuorovaikutukseen, joten ihmiset ovat kokoontuneet parvekkeille ja pihoille laulamaan, soittamaan ja tanssimaan yhdessä.
Kriisitilanne voi siis palauttaa myös taiteen alkuperäiseen tehtäväänsä: rituaaliseksi ilmaisun ja vuorovaikutuksen muodoksi. Tällöin taiteen keskiössä ei olekaan lajityypillinen tekniikka tai ilmaisun taituruus, vaan kokemuksellisuus eli tunteet ja yhteyden muodostuminen. Alkuperäiskansojen kulttuureissa musiikki, tanssi, tarinankerronta ja visuaalinen ilmaisu ovat perinteisesti yhdistyneet. Nykytaiteessa monitaiteisuus ja osallistavuus kielii tarpeesta hakea jälleen taiteen kokonaisvaltaisempaa merkitystä rituaalimaisista elementeistä.
Osallistavassa performanssissani The Work of Art in the Time of Non-production (2018) puen osallistujat sinisiin haalareihin ja johdatan heidät kävelemään kaupunkiympäristöön. Puolen tunnin hiljainen kävely virittää osallistujat tarkkailemaan ympäristöään uusin silmin, korvin ja muinkin aistein. Kaupungista tulee näyttämö ja kaupunkilaiset näyttäytyvät esiintyjinä. Toisaalta haalaripukuiset osallistujat vaikuttavat performanssitaiteilijoilta ohikulkijoiden silmissä. Missä on kävelyrituaalin taide? Kuka on taiteilija, ketkä yleisöä? Tällaiset kysymykset menettävät merkityksensä, kun osallistujat jakavat yhteisen hetken jaetun kokemuksen äärellä. Merkitys syntyy yhteydestä omaan itseen, toisiin ihmisiin ja ympäristöömme.
Vastuullisen maailmasuhteen kuvitteleminen
Kuten ekofeministi Val Plumwood on todennut: ekokriisi on itseasiassa kulttuurinen kriisi, sillä ihminen ei ole sopeutunut elämään rajallisella maapallolla. Emme siis voi etsiä ratkaisuja ympäristöongelmiin irrottamalla ihmistä ekologisesta muutostarpeesta. Ratkaisuja ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin haetaan usein nopein ratkaisuin ja kapeiden tieteenalojen näkökulmasta. Välttämätöntä kulttuurista muutosta ei kuitenkaan voi tapahtua ennen kuin ihminen sisäistää vastuunsa ja paikkansa kompleksisessa elämänverkossa.
Amerikkalainen kirjailija, maanviljelijä, luonnonsuojelija ja ajattelija Wendel Berry on todennut, että jotta ihminen voi omaksua vastuullisen maailmasuhteen, on hänen kuviteltava paikkansa siinä. Tässä kuvittelukyvyn harjoittamisessa taiteella on erityinen tehtävä. Taide voi näyttää, miten toisella tavalla on mahdollista elää. Taide voi luoda turvallisen tilan käsitellä vaikkapa ilmastonmuutoksesta nousevia tunteita ja ohjata toimintaa kohti kestävämpää hyvinvointia. Taide voi törmäyttää vasten ennakkoluuloja ja havainnollistaa moninaisia näkökulmia. Taiteen outous ja järjettömyys ovat esimerkkejä siitä, että itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat on mahdollista kyseenalaistaa. Esimerkiksi performanssilla julkisessa tilassa voi haastaa normeja ja katutaiteella voi kysyä, kenelle kaupunkitila kuuluu.
Taide muutosvoimana
Ekokriisin aikana taiteen mahdollisuus muutosvoimana tulisi tunnistaa. Taide voi tutkia ja osoittaa nykymaailman arvoista ja rakenteista haitallisia piirteitä. Taide voi toisaalta myös elvyttää kestävää kanssaeloa ylläpitäviä ikiaikaisia tapoja. Parhaimmillaan taide voi aiheuttaa havahtumisen vastuulliseen maailmasuhteeseen. Ekososiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sitoutunut taiteilija kysyy itseltään: ruokkiiko taiteeni hyvää kaikkea elämää kohtaan?
Raisa Foster
Raisa Foster, FT, dosentti ja taiteilija
Raisa Foster on filosofian tohtori, monialainen taiteilija sekä tanssipedagogiikan dosentti (Taideyliopisto) ja sosiaalipedagogiikan, erityisesti taiteellisen tutkimuksen ja työotteen, dosentti (Itä-Suomen yliopisto). Hänen työskentelyään eivät kahlitse tieteen ja taiteen eivätkä liioin eri taiteiden väliset rajat, vaan hän tutkii ajankohtaisia sosiaalisia ja ekologisia kysymyksiä niin tanssin, videotaiteen kuin piirtämisenkin keinoin. Hänen sekä taiteellisen että pedagogisen työnsä lähtökohtana on ihmisen kehollinen maailmasuhde. Foster on julkaissut useita tieteellisiä artikkeleita taidekasvatuksesta, pedagogisesta tunnustuksesta ja ekososiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sekä yhteistoimittanut kirjan Art, EcoJustice, and Education (Routledge 2019). Tällä hetkellä hän toimii vanhempana tutkijana Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa.
Artikkelin kuvat järjestyksessä:
Raisa Foster. Kuva: Antti Yrjönen.
Raisa Foster: The Princess of Plastific Ocean -performanssi (2018). Esiintyjä Satu Järvinen. Kuva: JP Arkkola
Raisa Foster: The Work of Art in the Time of Non-production (2018). Kuva: Daníel Starrason
Raisa Foster. Kuva: Antti Yrjönen.
Takaisin Tanssitaide ekososiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa -numeron etusivulle.