Istun illanhämärässä autossa Isä Mitron kanssa. Pastori ajaa, ja minä kirjaan hänen vuolaana virtaavia ajatuksiaan juuri nähdystä tanssiteoksesta lehtiööni. Puhetta riittää, teos on selvästi saanut liikettä aikaan katsojassaan. Pitkän päivän jälkeen Isä Mitro suuntaa kohti kotiaan Villa Kiveliötä Kirkkonummelle päin. Samalla saan itse kyydin kotiin, ja Stoassa näkemämme Arja Raatikaisen Lataamo tulee purettua tien päällä.”Tanssi on pyhää”
”Olihan se tanssijoille ihan kauhea urakka! Tuolla tavalla antavat Luojan rääkkiin kehonsa”, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pastori Isä Mitro, 50, kuvaa reteästi. Hän kertoo katsojana väsähtäneensä seuratessaan ylienergiseksi kokemaansa liikettä. ”Tuli syntinen ja simahtanut olo. Mutta teos pani osallistumaan.”
Isä Mitro on nähnyt teoksen kuvastavan tietyllä tavalla hullua menoa touhukkaan naisjoukon kautta. Arja Raatikaisen esittämän hahmon hän kokee olleen vanhus vastakohtana teoksen viidelle nuorelle tanssijalle.
”Siinä teoksessa oli ikään kuin jäänyt liike päälle. Tunnistin sen kokemuksesta, ongelmamme nykyään on ikiliikkujan kohtalo. Olen samassa oravanpyörässä itsekin, ja nykyihmistä ajatellen voikin kysyä: liikkuuko mieli mukana?”
Virkavapaalla oleva mutta aktiivisesti muun muassa sielunhoidollisia tehtäviä toimittava pappi kertoo itse lataavansa akkujaan kiireenkin keskellä viitaten teoksen nimeen, Lataamoon.
”Yritän pysäyttää itseni”, hän sanoo hymyillen ja kertoo kahdesta omasta ”lataamostaan”. Toinen on päivittäinen messu pienessä karjalaismallisessa pyhäkössä, tsasounassa, hänen kotipaikallaan. ”Pidän messun ääneti ja mahdollisimman pelkistetyin liikkein. Myöhemmin päivän aikana saatan myös palata hetkeen mielikuvan kautta.” Toinen on avantouinti. Isä Mitro kertoo pulahtavansa avantoon pariksikin minuutiksi. Siellä liike saa merkityksen, kun kylmä vesi saa sisukset ja verenkierron liikkeelle.
Raatikaisen teosta katsoessaan hän kuvaa työstäneensä liikettä seuraavin polariteetein: näkyvä ja näkymätön, mielekäs ja mieletön, tuottava ja tuottamaton.
”Siinä oli vastakohtien jännitettä, silloinkin kun tanssiliike muuttui verbaaliseksi liikkeeksi.” Hän viittaa teoksen liturgisesti laulettuun kohtaukseen, jossa tanssijat rivissä seisten lausuvat toteavaan sävyyn arkipäivän tapahtumia ja väkivaltaisuuksia. ”He esittivät jonninjoutavien tapahtumien kulkua karrikoiden hitaassa, pyhässä ja staattisessa muodossa”, Isä Mitro lausuu. Tanssijat hän on nähnyt persoonallisina niin koreografian, puvustuksen kuin liturgisen osion äänenkäytönkin osalta. ”Äänikin on liikettä, värähtelyä”, hän kuvaa ja painottaa äänenkäytön merkitystä itselleen: ”Puhuen tyhjennän itseni maailmaan, olen äänenkäyttäjänä impulsiivinen, epäkypsäkin.”
Hän kertoo nähneensä tanssissa monikerroksisia liikeratoja ja –modulaatioita. ”Mieleeni tuli, että refleksinomainen liike ammattiliikkeen ilmaisuun ei riittänyt. Piti olla lisää liikettä ja treeniä.” Hän mainitsee, että valtavan suurin liikeradoin suoritettu kohtaus, kauneusleikkaus, olikin rumuusleikkaus. ”Se herätti ajatuksia siitä, mikä onkaan todellinen naamio.”
Isä Mitro ei itse harrasta tanssia. Kosketuksen merkityksestä hän kuitenkin intoutuu puhumaan enemmänkin. ”Länsimaissa tanssin kautta ihmiselle mahdollistuu edes jonkinlainen kosketuksellinen kohtaaminen.”
Hän kertoo kokemuksestaan työssään alttarilla ja siitä, kuinka se sisältää liikehtimistä, laulamista, miettimistä ja pohdiskelua. ”Kukin tila, siinä tapauksessa koroke, panee liikkumaan eri tavalla.”
Yhteisen iltahetkemme ollessa lopuillaan kysyn, mitä hän ajattelee kirkon ja tanssin suhteesta sekä siitä, mikä merkitys tanssilla on nykypäivänä.
”Tanssi on pyhää. Muunlainen selitys sisältää mielestäni kulttuurisidonnaisuutta ja on pinnallista. On totta, että antiikin jälkeisinä vuosisatoina tanssiin suhtauduttiin kirkossa kielteisesti. Taustalla olivat pakanalliset orgiat ja niihin liittyneet päihdyttävät aineet. Nykyään esimerkiksi juutalaisessa perinteessä tanssi on osa jumalanpalvelusta”, hän jatkaa.
Tanssin tehtäväksi Isä Mitro muotoilee sen, että se antaa elämälle hengen, ”spiritin”. ”Ihmisen liike taistelee mielettömyyttä, kuolemaa, stagnaatiota vastaan. Ihmiselle on hyväksi rauha: hellivä, syleilevä, terapoiva liike. Elämä ei ole pakkoliikettä eikä pakkoneuroosi!” hän toteaa.
Hyvästelemme poskisuudelmin.
Jenni Sainio 
