Milla Koistinen – Synkkiä kuvia maailmasta
Ikiaikaiset myytit muuttuvat todeksi ja taas takaisin unenomaisiksi tarinoiksi. Toistuuko kaikki samanlaisena aina ja uudelleen? Eikö mikään muutu? Mikä saa puhtauden ja viattomuuden kääntymään loppumattomaksi pahuudeksi?
Kuva: Tuire Punkki
Ultima Vez ja KVS (Belgia)
PUUR
koreografia Wim Vandekeybus
Kuopio Tanssii ja Soi 15. ja 16.6.2005
Kantaesitys 27.5.2005 Singapore Arts Festival
Synkkiä kuvia maailmasta
Ultima Vez ja KVS (Royal Flemish Theater) tuovat näyttämölle Wim Vandekeybusin ankaran Puur-teoksen, joka herättää suuren joukon kysymyksiä, joita huomaa pyörittelevänsä tuntikausia esityksen jälkeen.
Puur (puhdas) sai ensi-iltansa toukokuun lopulla Singaporessa ja sieltä esitys matkasi Soulin kautta Kuopioon. Teos yhdistää Vandekeybusille tavanomaiseen saumattomaan tapaansa äärimmäisen fyysistä liikettä, videomateriaalia ja tekstiä. Lähtökohdastaan kansanmurhasta, Raamatun kertomuksen Herodeksen määräyksestä surmata kaikki Beetlehemin lapset, teos laajenee käsittelemään yhä uudelleen toistuvia sotia, valtataisteluja, sortoa ja kurjuutta. Puur onkin aikamoinen aikansa näköinen eepos, joka jättää epätoivon häilymään mielen syvyyksiin.
Puur kertoo tarinan palasia, välillä näyttämöllä, välillä videoscreenillä liikkuen unesta valveeseen, nykyisyydestä menneeseen ja tulevaan. Se kertoo eristäytyneestä yhteisöstä alkeellisissa olosuhteissa katastrofin jälkeen. Katastrofille ei anneta tarkempia määreitä, mutta jotain on tapahtunut ja se on muuttanut yhteisöä.
Teos sisältää viittauksia niin Raamatun kertomuksiin, lukuisiin sotiin kuin psykologisiin ilmiöihin. Se on täynnä merkityksiä ja vihjeitä sellaisessa runsaudessa, että kaikkea on vaikea sulattaa. Pidemmät tanssiosiot antavat aikaa hengähtää ja pohtia jo nähtyä, mutta miten liikeosiot liittyvät tai linkittyvät teoksen kerrontaan? Niillä ei tunnu useinkaan olevan sen suurempaa merkitystä kuin antaa aikaa ja väljyyttä teokseen, jossa olisi todellakin tiivistämisen ja karsimisen varaa.
Onko myöskään tarpeen nostaa esiin jokainen valtava katastrofi Hiroshimasta ja Auschwitzista lähtien, sillä vähempikin olisi varmasti riittänyt? Jokaisen historiallisen vääryyden alistaminen yhteen teokseen tuntuu halpamaiselta. Historian kurjuuksista tulee vain yhden sanan kokoisia, niistä tehdään käyttötarvikkeita ja ne irrotetaan todellisuudesta. Toisaalta tässäkin on paradoksaalinen puolensa niin yksityisen kuin yleisenkin tasolla.
Silti voi pohtia jälleen kerran mitä saa ja mitä voi tehdä taiteen nimissä. Tällaisessa muodossa tällaisen aiheen käsittely tuntuu silti todemmalta ja järkyttävämmältä kuin esimerkiksi väkivaltaelokuvissa, jotka ovat tarkoitettu puhtaasti viihteeksi. Vandekeybus yhdistelee kyllä hyvin populaarikulttuurin ja nykytaiteen elementtejä ja saa tällä tavoin teoksen elämään voimakkaammin taiteen nimissä. Keinoista ei tule itsetarkoituksellista viihdettä vaan ne ovat välineitä kohti ajattelua ja kysymyksiä.
Puur on miehinen maailma, jonka naiskuva tuntuu järkyttävältä. Naiset ovat sivuroolissa niin tarinassa kuin näyttämölläkin. Toki naiset ja lapset ovat sivullisia sodissa, mutta tässä teoksessa naiset eivät ole viattomia kuten lapset. He ovat lähes neutraaleja objekteja, jotka voidaan eliminoida, kunhan miehet ovat saaneet haluamansa. Nainen on äiti, jonka turvalliseen kohtuun mies haluaa palata.
Myös koreografisesti naiset jätetään miesten varjoon eikä heille anneta samalla tavalla tilaa. Ehkä tämänkin voi nähdä Vandekeybusin tehokeinona, jolla hän haluaa korostaa valta-asetelmia, mutta joka tapauksessa se tuntuu jokseenkin kyseenalaiselta. Teoksen esittävät kolmetoista tanssijaa sekä näyttelijää. Esiintyjät ovat vahvoja eivätkä pelkästään esiinny vaan elävät yli kaksituntisen Puurin alusta loppuun. Itsevarmuudessaan ja luontevuudessaan he kiinnittävät katsojan huomion täysin teoksen ytimeen.
Esiintyjien matka alkaa puhtaan valkoisissa vaatteissa ja vähitellen vaatteet muuttuvat tummanpuhuviksi. He kulkevat läpi vallanhimon, vallan menettämisen pelon ja vallasta taistelemisen. Yhteisöllä on lakinsa ja sääntönsä ja sillä on aina yksi johtaja. Vallan menettämisen pelosta tulee kuoleman pelkoa ja kaipuuta takaisin äidin kohtuun, viattomuuden aikaan. Viha herättää vihaa ja historia toistaa itseään aina yhtä väkivaltaisena.
Lopussa Vandekeybus kylläkin kummallisella tavalla tekee hienosta työstään parodiaa. Videolla hääräävät hullut tiedemiehet ja yhteisön Vapahtaja eivät tunnu istuvan aiempaan tyyliin, ja minulle loppu tuntuu kysymysmerkiltä.
Puur on kunnianhimoinen kokonaisuus, joka ei täysin saavuta kaikkia tavoitteitaan, ainakaan vielä. Teos lähtee pitkälle kiertueelle ja sitä ollaan aikeissa vielä muokata ja tiivistää. Materiaalin runsaudessa jää paljon näkemättä, mutta ainakin teos on mahdollista nähdä vielä jossain päin maailmaa.
Kaikessa fiktiivisyydessään ja nimenomaan siinä Puur kykenee kyseenalaistamaan todellisuuden. Se heijastaa ja kritisoi sitä mikä on, on ollut ja tulee väistämättä olemaan. Se jää kytemään mieleen saaden pohtimaan omaa suhtautumista maailmaan eettisine ja esteettisine kysymyksineen. Näin ollen niin heikkouksineen kuin ansioineenkin Puur lunastaa täyden oikeutuksen olemassaololleen ja arvolleen.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
