Esitys antaa jokaiselle esiintyjälleen tilaisuuden olla paljas, tiellä, metsässä ja tähti.
Postia Eva Dahlgrenille
Teksti ja ohjaus: Milja Sarkola
Esiintyjät: Joanna Haartti, Riina Huhtanen, Eeva Muilu, Heidi Räsänen
Tila ja puvut: Monika Hartl, Kaisa Rasila
Valot: Heikki Paaasonen
Ääni: Pauliina Feodoroff
Musiikki: Eva Dahlgren
Tuotanto: Zodiak ja Sarkola
Zodiak, Helsinki, syksy 2008
Hei lukija,
Aluksi seuraa paljastus. Ensimmäinen ajatukseni esityksen loputtua on, että josko soittaisin Zodiakin Outille [tiedottaja Outi Järvinen, -Toim.] ja sanoisin, että maksan ihan itse tämän esityksen Visa Electronilla. Unohda se Liikekieli.comiin kirjoittamani teosarvio. Päätinkin olla ihan privaatisti vain liikkeellä. Kokea salassa. Pitää ja en pitää vailla perusteluita.
En soita, sen sijaan odotan. Nyt esityksestä on kulunut jo aikaa. Kirjoitan. Kirjoitan ja pyyhin pois. Kirjoitan uudestaan ja pyyhin taas pois. Kun istun koneen ääreen, minulla ei ole sanottavaa. Ja kun suljen koneen, esitys vainoo minua.
Nyt riittää, haluan päästä sinusta irti, teosarvio. Selaan käsiohjelmaa ja siellä lukee kuvaus Acting with the Inner Partner -metodista, jota käytetään Postia Eva Dahlgrenille -esityksessä:
”Sisäisen dialogin toiminnan perusoletus on, että henkilö ymmärtää tilanteensa ilmaistessaan senhetkisen sisäisen dialoginsa ääneen. Toiminta kehittää yksilön kykyä olla spontaani ja luova esiintymistilanteessa. Toiminta edistää esiintyjän kykyä kuulla itsensä toisena. Keskiössä on kehollinen äänenkäyttö.”
Voiko AwtIP-metodia käyttää hyväksi teosarvion kirjoittamisessa? Jonkinlaista, tosin poissaolevalla keholla ja itse valikoidun valokuvan takaa tapahtuvaa, esiintymistä tämäkin on. Tosin en tiedä AwtIP-metodista muuta kuin käsiohjelman tarjoamat lauseet. Koska kuitenkin haluan olla tietoinen, spontaani ja luova ja ennen kaikkea, tässä tilanteessa, saada tekstini vihdoin valmiiksi, antaudun mielikuvalleni AwtIP-metodista ja annan mennä.
Postia Eva Dahlgrenille on mahtava nimi ja idea. Tällä nimellä minut oli helppo houkutella katsomaan esitystä, vaikka vuosi siinä menikin. Mikä sääli, jos Milja Sarkola olisi vedonlyönnin seurauksena päätynyt vain kirjoittamaan yksityisesti kirjeen Eva Dahlgrenille. Kiitos siis tästä oivalluksesta kirjoittaa kirjettä juuri näin: uudestaan ja uudestaan joka esityksessä.
Usein esityksissä tunnen jonkun esiintyjän (kyllä, minulla on tuttuja, ystäviä ja ajoittaista kasvomuistia myös taidepiireissä). Esityksissä, jotka ovat ns. käynnissä yleisön saapuessa, jotenkin sisään saapastellessani onnistun usein unohtamaan, että kyseessä on esitystilanne ja ilahtuneena näen vain henkilön x, jota en yleensä olekaan pitään aikaan tavannut (syyllistämistä ja syyllistymistä huonosta yhteydenpidosta). Jälleennäkemisestä ilahtuneena muistan vasta hetken liian myöhään tukahduttaa vilkutus-moikkaus-halaus-refleksin alkuunsa ja päädyn katselemaan jotain yleisövaloratkaisua. Esitystä ja esiintyjää ei saa häiritä, muistutan.
Tässä esityksessä en edes ehdi muistuttaa itseäni (suomalaisesta) esitysasiallisesta käyttäytymisestä, kun Eeva Muilu moikkaa minulle. Se on hienoa. Saanko ajatella, että pidän Eeva Muilusta mahdollisesti taiteilijana nyt vieläkin enemmän? Tuo moikkaus on moukari, siihen seinään, joka helposti pystyttyy yleisön ja esiintyjän väliin.
Lava ja sen esiintyjät hengittävät, kuuntelevat itseään, toisiaan, katsojiaan, tilaa. Itsensä toisena kuuleminen tuo esitykseen raikkautta ja tunteen, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja mitä tahansa tapahtuukin. Tekoja, sanoja, lauluja, liikkeitä ja ennen kaikkea tunteita. Huomaan olevani tässä esityksessä tunteikas katsoja. Se on hyvä huomio. Ammattikatsojani saapuu yleisöön silloin, kun esitystä ei voi katsoa kuin teknisesti. Kun esitys ei anna mitään. Kun siitä ei saa kiinni. Kun myötähäpeä on liian suuri. Mutta nyt siis katsomossa istuminen koskettaa, naurattaa, herkistää, ihailuttaa,hämmentää, hävetäää, saa kurottumaan tai vetäytymään esitystä kohti tai siitä pois.
On paljon hienoa ja tunnistettavaa: Epävarma esiintyjä, ( the mies-)Teatteriohjaaja, Sekakuoro, Tilittäjä. Yllättävää: kuinka rohkeus yhtäaikaisesti vetää yli ja olla läsnä saa asioita lentämään, kuinka strippaus koskettaa ja liikuttaa. Joskus on tukkoista, epäkeskittynyttä. Niissäkin teoissa ja ennenkaikkea olotiloissa on tunnistettavuutensa, jaettavuutensa niin esiintyjänä kuin ihmisenä. Jaettu häpeä tai hämmennys voi esityksessä, oikein annosteltuna, siis olla myös miellyttävä kokemus. On kutkuttavaa miettiä totuutta, ”totuutta”: mikä sanotusta, teoista tai mielikuvasta, että tämä tapahtuu tässä hetkessä on totta. Kun (syntyy illuusio siitä, että?) kaikki tapahtuu hetkessä, arvottaminen painuu taka-alalle. On vain mielenkintoista seurata, mitä syntyy. Nauttia hyppäämisen riemusta, pelosta ja rohkeudesta. Postia Eva Dahlgrenille antaa jokaiselle esiintyjälleen tilaisuuden olla paljas, tiellä, metsässä ja tähti.
Ai, unohdin tehtäväannon. Ja kyllähän minun täytyisi tietää metodista käsiohjelman muutamaa sanaa enemmän: Postia Eva Dahlgrenille on esitelmä AwtIP-metodista. Siinä piilee esityksen heikoin kohta, väitän. (väitän paremmin livetilanteissa, kirjoittaessani kritiikkini on yleensä niin siloteltua, että kukaan ei edes ymmärrä sen kriittisyyttä.) Siinä, onko kyseessä sarja harjoitteita, jotka seuraavat toisiaan vain sarja harjoitteita, jotka kokonaisuutena nousevat osiensa summaa suuremmiksi, on eroa. Minä haluaisin rakenteeseen jotain samaa reteyttä, repäisyjä, esiinnostoja, jota esiintyjyydessä oli. Nyt tuntui ajoittain tasaiselta, tasamittaiselta. Mieleen nousee väkisinkin kaipaus Eeva Muilun Loppuunmyyty-sooloon, jonka teemat ja esittämisen tavat ovat tämän esityksen sukulaisia. Jossa rytmintaju oli huikeinta koskaan kokemaani. Eri esitys, tiedän tiedän. Ei siis kannata verrata. Tämä on Postia Eva Dahlgrenille, ei Postia Eeva Muilulle. Mitä Eva olisi tehnyt? Vem tänder stjärnorna?
Kysyy: Petra
Petra Toropainen on kehotyöläinen: keho-opettaja, esittävässä taiteessa liikkuja ja tanssija.
