Perjantaina 26.10.2018 istahdin katsomoon Uuden tanssin keskus Zodiakin Stagella.
Antauduin innostunein ennakko-odotuksin kokemaan teosta nimeltä Posthuman days. Teoksen ovat luoneet koreografi Jenni-Elina von Bagh, tanssijat Jenna Broas, Karoliina Kauhanen, Anni Koskinen, Outi Markkula, Pinja Poropudas, pukusuunnittelija Ingvill Fossheim, valosuunnittelija Ina Niemelä, näyttämövisualisti Fabian Nyberg, äänisuunnittelija Tom Lönnqvist ja dramaturgi Otto Sandqvist. Olin jo ennakkoon lupautunut kirjoittamaan teoksesta. Ensimmäisten 15 minuutin aikana tunsin kauhua tehtävääni kohtaan. Mitä ihmettä kirjoittaisin näin kompleksisesta ja monikerroksisesta teoksesta, jonka englanninkielisistä, voimakkaasti aksentoiduista puheosuuksista en ymmärtynyt kaikkea? Miten voisin pukea sanoiksi outoa, David Lynchin elokuvista tuttua pahaenteistä tunnelmaa, jossa erityisesti teoksen alun jälkeen liikuttiin, ja miten kirjoittaa posthumanistisesta kontekstista, johon teos on teoreettisesti asetettu?
Pyrin tässä kielellisessä hahmotelmassani kuvailemaan ja ajattelemaan kriittisesti teoksen kokemukselleni avaamaa maastoa. Taideteoksena ja elämyksenä Posthuman days on upea. Harvoin tanssitaiteen piirissä voi nauttia yhtä voimakkaasta esiintyjän taiteesta kuin tässä ilmaisullisesti rikkaassa ja muhkeassa teoksessa. Uskoisin, että tanssija-esiintyjälle tämän kaltainen työ, jossa joutuu haastamaan itsensä liikkeen, puheen, äänen ja esiintymisen suhteen näin kokonaisvaltaisesti, on aivan ainutlaatuista. Esiintyjät ovat Baghin ohjauksessa löytäneet itsestään laajan ilmaisun skaalan kosketuksesta ja herkästä läsnäolosta voimakkaaseen liikkeeseen ja karskiin äänenkäyttöön, tekstiin ja lauluun. Jokainen esiintyjä eli teosta omalla erityisellä ja aivan suvereenilla tavallaan. Erityisesti Anni Koskisen voimakas ja maailmaa uhmaava voima sai oman penkkini tutisemaan.
Teoksen koreografia, joka tuntuu rakentuvan tilallis-ajallisille kehojen suhteiden muutoksille, on moniulotteinen, rikas ja viihdyttävä. Alkujakson jälkeen se imaisi mukaansa, joskin monenlaisia kysymyksiä nousi jatkuvasti mieleen. Alkutilanteen aikana huomasin katselevani Deborah Hayn luomaa havainnon harjoitetta tai jollakin tavalla vastaavaa tehtävää. Tietyn tanssitekniikan, menetelmän, tunnistettavan harjoituksen tai ylipäätään tanssijan taitavuuden katseleminen teoksessa, joka on sijoitettu posthumanistiseen viitekehykseen, sai minut epäileväiseksi ja hämmentyneeksi. Tavallaan nautin tästä hämmennyksestä luonto- ja kulttuuri-käsitteiden välisessä tilassa. Ihmiskehon kautta saavutettavat ihmisen jälkeisen kehollisuuden ja esityksen mahdollisuudet tuntuvat usein rajoittuvan tiettyihin praktiikoihin. Näitä ovat mm. materiaalien kanssa peuhaaminen ja materiaalien erityisyyksien (tunnun, painon ja muiden ominaisuuksien) esiin tuominen, ihmiskehon esillä oleminen ja/tai liikkuminen ihmiseläimenä sekä kehon transformoituminen joksikin muuksi olioksi. Tanssiliikkeet, jotka pikaisesti ajattelen kulttuuriperimämme tuotteeksi, ihmisen luonnoksi, ovat yllätys Posthuman days -teosnimen alla. Teoreetikko Donna Harawayn käsite luontokulttuuri purkaa hienosti jännitettä kulttuurin ja luonnon merkitysten välillä. Käsitteellä voisi kuvata esimerkiksi ihmisen ja muiden lajien yhteistoiminnan tuloksena syntynyttä maataloutta. Mitään kulttuurin piiriin yleisesti ajateltua ei voi rajata vain ihmisen toiminnaksi, joka olisi luonnosta irrallaan. Ihminen on yhtä aikaa luontoa ja kulttuuria. Haraway on ehdottanut käsitettä luontokulttuuri juuri tähän luonnon ja kulttuurin limittäisen tapahtumisen kuvaukseen sekä etäisyyden ja rajojen hälventämiseen näiden ilmiöiden välillä.
Kuitenkin Posthuman days -esityksessä ihminen nousee kokemuksessani pääasiassa esiin kulttuurisena rakenteena, pikemmin kulttuurin käsitteen kuin luontokulttuurin käsitteen kautta. Esityksen muoto ja dramaturgia, tekstin ja esiintymisen luonne sekä liikkeen lähtökohdat vaikuttavat nousevan pääasiassa esityksen ja populaarikulttuurin perinteestä, eivät esimerkiksi niinkään ihmiskehon materiaalisuudesta ja vain ohuelti ihmisen suhteesta muihin materiaalisubjekteihin. Ehkä tarkemmin muotoiltuna voisi ajatella, että eri asioiden väliset suhteet painottuvat teoksessa enemmän kulttuurisen rakentumisen puolelle. Kulttuurilla tarkoitan tässä kohtaa sellaista, mikä on jaettavissa vain ihmisten kesken ja mikä liittyy ihmisten keskinäisen sosiaalisen piiriin, kun taas luontokulttuuri tai luonto itselleni viittaavat johonkin eri olioiden ja asioiden välillä jaettavaan. Teoreettisesti ymmärrän, että populaarikulttuuri on yhtä lailla luonnon kuin kulttuurin piiriin kuuluvaa elämän ilmentymistä, mutta esityksen logiikan tasolla tällainen havainto jää minulta tässä esityksessä tekemättä.
Ihmisten keskinäisyys ja sosiaalisuus tulevat esityksessä esiin puheen kautta tapahtuvassa kommunikaatiossa ja ajattelussa, jota tekstit tuovat esiin. Voin samastua teksteihin syvästi, niissä aikamme tiedostava taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa omaava henkilö pohtii omaa positiotaan kriisien uhkaamassa ja mahdollisesti tuhoutumassa olevassa maailmassa. Koen, että käsite posthuman sisältää ihmisen (human); ihmisen jonka ihmisyys ei rajaudu muita elämänmuotoja poissulkevaan ihmiskeskeisyyteen vaan avautuu kohti kaikkea olevaa ja suhteita olioiden välissä. Käsite sisältää myös mahdollisuuden ihmisen kuolemasta, poistumisesta, lakkaamisesta, katoamisesta. Kokemuksessani Posthuman days leikittelee pääasiassa jälkimmäisellä tulkinnalla. Outous, mielen järkkyminen ja hukkaan joutuminen, kauhu haihtumisesta, katoamisesta ja kuolemasta ovat läsnä läpi esityksen. Esityksen keskiössä on katoamista, merkityksettömyyttä ja nimettömyyttä pelkäävä ihminen.
Teoksen osa, jossa liike ajautuu ikään kuin suurempien voimien vietäväksi, saattelee minut etäisestä epäilijästä osalliseksi esitykseen. Kinesteettisen empatian kautta oma ihmisen jälkeisyyteni herää. Tai pikemminkin ihmistä aikaisempi, ikiaikainen maailmassa oloni, kaiken kanssa jaettava sisäinen ekologiani, jota tanssi parhaimmillaan ihanasti härnää ja liikuttelee. Tässä voimakkaasti fyysisessä osassa myös tilan materiaalisuus nousee esiin. Lattian korkkimainen materiaali tulee aistittavaksi äänenä, jota se liikkeeseen yhtyessään päästää. Tanssijoiden suhde näyttämöllä oleviin esineisiin (mm. naruihin, pieneen dinosaurusleluun) muuttuu myös jollakin tavalla vuorovaikutteisemmaksi. Aiemmassa vaiheessa koin, että tanssijat käyttivät esineitä, nyt esineet myös vaikuttavat materiaalisuudellaan ihmiskehojen materiaaliin. Tämä kokemus liittyy konkreettisesti tapaan, jolla esiintyjä tuo katsojalle esiin esineen tunnun, sen painon ja muut ominaisuudet. Jos naru vain on tanssijan kädessä, tanssija näyttää käyttävän narua, jos taas tanssijan keho roikkuu narussa, vetää narua, kietoutuu naruun, näyttää naru vaikuttavan tanssijan kehon materiaaliin. Tässä samaisessa osassa olen myös näkevinäni eläimen ja kasvin ihmisessä; liskon, nelinkontin liikkuvan jonkin, tuulen mukana heittelehtivän lehden. Ehkä olen yksinkertainen, mutta huomaan merkityksen muodostuvan itseni kohdalla näinkin suoraviivaisesti. Koen olevani tekemisissä posthumaanin (tai prehumaanin) kanssa, kun keho tulee esiin suhteisuutensa kautta ja liike on vähemmän kontrolloitua. Myös tilan laidalle sijoitettu, pakastimeen heijastuva videokuva kaktuksesta ja pilvien liikkeestä tuntuu hyvältä samalla kun se tuntuu viittaavan jään ja aavikon kautta ilmaston lämpeämiseen. Se on ikään kuin ikkuna näyttämön ulkopuolelle, maailmaan jossa on taivas ja taivaan takana avaruus, ja jossa ihminen on vain murunen murusten joukossa.
Kirkkaimmin teoreettiseen viitekehykseensä teoksessa asettuu olio, jonka pukusuunnittelija Ingvill Fossheim on kasvattanut kombuchasienestä ja bakteerista (jos oikein ymmärsin). Oliosta on tehty tanssija Karoliina Kauhasen toppi, ja osia siitä tai toiset oliot (en täysin ymmärrä onko kyseessä yksi vai useampi yksilö) on sijoitettu läpinäkyvään astiaan näyttämölle. Elämän ja kuoleman rajamailla olevan organismin läsnäolo ja kosketuksessa tapahtuva vuorovaikutus ihmiskehon kanssa ovat jollakin tavalla posthumanismi-käsitteen ytimessä. Se tuo mieleen elävien kudosten kasvattamisen, elämän luomisen laboratorio-olosuhteissa, kysymyksiä tulevaisuudesta, jolloin ihmisen jälkeinen yhdistyy konkreettisesti kysymykseen lajimme selviämisestä ja teknologian ja elämän yhteenkietoutumisesta. Yksi esityskokemukseni tähtihetkistä oli saada hipelöidä kyseistä olioläjää esityksen jälkeen.
Kokonaisuudessaan teos näyttää ja kuulostaa hienolta, kannattelee mielenkiintoani ja ravitsee ajatuksiani katsojana. Se ei missään nimessä päästä itseään ja katsojaa helpolla. Pohdin teorian ja ajattelun suhdetta esityksen sisältöön, muotoon, työn organisoimisen tapaan ja ekologiaan sekä ihmisen että ympäristön kannalta. Läpi katsomiskokemukseni pohdin, mitä ihmisen jälkeinen tarkoittaa. Jos esityksen väite on, että ihmisen jälkeinen on jo täällä, mietin, missä. Millä tavalla ihminen esitetään ihmisen jälkeisenä ihmisenä? Mikä on posthumanistisen lähtökohdan aikaansaama muutos ”perinteiseen” ihmiskeskeiseen esitykseen, sen kehollisuuteen, ajallisuuteen, tilallisuuteen, dramaturgiaan? Pitäisikö posthumanismi-käsitteen ravistaa ajatteluamme, ihmiskäsitystämme ja maailmankuvaamme? Pitäisikö sen toimia ihmiskeskeisyyttä hälventävänä muutosvoimana ja auttaa pelastamaan maailma aiheuttamaltamme tuholta? Posthuman days -teoksen lähtökohta on itseironinen ja rohkeasti mahdoton. Välillä ote lipeää, välillä hipaisee mahdollista.
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on posthumanismista ja ekologiasta kiinnostunut koreografi ja esitystaiteilija.
Kuva: Katri Naukkarinen. Kuvassa Pinja Poropudas.
