Pohjoinen ulottuvuus (Valkama, Inger, Elo), Suomen Kansallisbaletti 2008

Suomen Kansallisbaletissa esitettiin teostrio otsakkeella ”Pohjoinen ulottuvuus”. Illasta jäi päällimmäisenä mieleen laadun epätasaisuus, yllätyksettömyys ja Maurice Ravelin orkesterimusiikki.

Koreografien Jouka Valkaman, Johan Ingerin ja Jorma Elon töissä taito on läsnä. Kauden viimeisen esityksen jäljiltä keskustelevat Saara Laakso ja Jenni Sainio.

 


 

91N, Jouka Valkama, Kansallisbaletti

91° N (Kantaesitys)

Koreografia ja visuaalinen konsepti: Jouka Valkama
Musiikki: (äänite) Toni Wirtanen
Lavastus: Tytti Wiinikka
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Mikki Kunttu

Tanssi: Frans Valkama, Annika Nieminen, Asla Jääskeläinen, Johanna Nuutinen, Tiina Myllymäki, Sara Vuorinen, Nina Hyvärinen, Henrik Burman, Marjaterttu Willman, Sari Jokela, Johan Pakkanen

 

Walking Mad, Johan Inger, Kansallisbaletti

Walking Mad

Koreografia, lavastus ja puvut: Johan Inger
Musiikki: Maurice Ravel + äänite
Valaistus: Erik Berglund

Tanssi: Anna Sariola, Johanna Nuutinen, Linda Haakana, Samuli Poutanen, Antti Keinänen, Jani Talo, Wilfried Jacobs, Asla Jääskeläinen, Petri Toivanen

 

Suite Murder, Jorma Elo, Kansallisbaletti

Suite Murder (Kantaesitys)

Koreografia ja visualisointi: Jorma Elo
Musiikki: Bernard Herrmann
Puvut: Yumiko Takeshima
Valaistus: Olli-Pekka Koivunen

Tanssi: Salla Eerola, Maki Kirjonen, Eun-Ji Ha, Terhi Räsänen, Samuli Poutanen, Yusuke Hikichi, Eemu Äikiö, Guillem Brull Bover

 

10-11/2008 Suomen Kansallisbaletti, Helsinki

Kuvat: Sakari Viika


 

Terveisiä… pohjoisesta!

Suomen Kansallisbaletissa esitettiin teostrio otsakkeella ”Pohjoinen ulottuvuus”. Illasta jäi päällimmäisenä mieleen laadun epätasaisuus, yllätyksettömyys ja Maurice Ravelin orkesterimusiikki.

91° N on suurieleinen teos. Teos on visuaalisesti täyteen ladattu, kuvallisuuteensa melkeinpä yksinomaan luottava teos. Se ei kuitenkaan luo kuvia, eikä saa sanottua kaksiulotteisuudellaan mitään. Se ei onnistu ottamaan hyväksikäyttämäänsä kuvastoon minkäänlaista etäisyyttä. Teos yksinkertaisesti tyytyy toistamaan olemassa olevaa, nuorisoa kosiskelevaa, viihdeteollisuuden luomaa kuvastoa.

Liikemateriaalikin oli parhaimmillaan jonkinlaista nykytanssin kliseiden ja sen ”kuvaston” toistelua. Liikkeet vaan seurasivat toisiaan liitoksiinsa jatkuvasti töksähdellen. Siinä kaikki. Tämä näytti heijastuvan tanssijoiden motivaatioon ja työn laatuun. Lopulta, jos teoksesta olisi ottanut sen visuaaliset kikkailut ja äänitapetin pois, ei olisi jäljelle jäänyt paljoakaan.

Helsingin Sanomien kriitikko oli löytävinään teoksesta positiivisen tuoreen naiskuvan. Tämä tulkinta jäi täysin käsittämättömäksi ja perusteettomaksi. Onko huoneen kalusteisiin ja sisätilojen verhoiluun kiinni ommeltu nainen jotenkin positiivinen ja tuore kuva naisesta?

Teosta ilmeisesti motivoi taiteilijan halu tavoittaa oman sukupolvensa katsojia Kansallisbaletin lavalta käsin. Tämän halun toteuttaminen surkastuu ikävä kyllä sukupolven hämmentäväksi aliarvionniksi.

Walking Mad -teoksessa oli jo jotain tolkkua; sellaista vaaratonta ja mukavaa ilveily-tolkkua, jollaista ruotsalainen tanssiteatteri vaan voi olla: jollekin mies tanssijalle mekko päälle ja koko sakki tötteröt päässä hippasille. Maurice Ravelin Bolero on onneksi sen verran iloinen orkesterisävellys, ettei iloiseen meininkiin paljon muuta näytä tarvittavankaan.

Illan teoskattaus oli kyllä omiaan alleviivaamaan Jorma Elon ammattitaitoa (tosin hieman yllätyksettömänä) nykybalettikoreografina. Kyllä vaan kuulkaa voi klassinen muotokieli olla kaunista(kin) ja ammennettavissa oleva voimavara.

 

Vaikka ennen Elon teosta nähtyjen tekeleitten jälkeen Elon teos lupaili visuaalista, hillittyä vähäeleisyyttä, ei tämä illuusio säilynyt teoksen loppuun asti. Elo tekee mautonta, hajutonta, yllätyksetöntä ja kitkatonta taidetta. Teoksen pääosassa oli lopulta Bernard Herrmannin pastissit (ja Alfred Hitchcockin elokuvat), joita Elo tyytyi uudelleen kuvittamaan mauttomasti, hajuttomasti, yllätyksettömästi ja kitkattomasti. 

 

Olli A. Ahlroos                                                                  Olli Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen                     

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.

 

 

 


Jäisestä puhurista suloiseen suveen

Saara Laakso: Kokonaisuudesta tulee päällimmäisenä mieleen todella valmiit, hiotut esitykset. Jäin miettimään kolmen teoksen suhdetta toisiinsa, ne olivat melko erilaisia tunnelmiltaan ja tyyliltään. Valkaman ja Elon töissä näin eniten yhtäläisyyksiä –  teollinen, kalsea kaupungin todellisuus välittyi minulle molemmista.
Jenni Sainio: Huomasin itsestäni, että kolmen teoksen katsominen putkeen on keskittymiskyvyn kannalta haastavaa. Pohdin teoskolmikolle annettua yhteisillan nimeä: Pohjoinen ulottuvuus. Mielestäni tekijöiden pohjoismaalaisuus näkyi juuri maantieteellisen pohjoisen sijaintimme kautta kokonaisvaikutelman kalseutena, kylmyytenä. Kylmyys nousi ihan temaattisellekin tasolle Valkaman ja Elon teoksissa. Myöskin näyttämökuvan selkeys kaikissa kolmessa teoksessa huokui pohjoismaiselle muotoilulle ominaista visuaalista selkeyttä.
SL: Yksi väliaika olisi riittänyt minulle. Salista ulos lähteminen sai illan tuntumaan raskaammalta, piti ikään kuin uudelleen käynnistyä. Yksinkertaiset, monikäyttöiset lavastuselementit ilmentävät tosiaan myös kestävyyttä ja toimivuutta arvostavaa Pohjolaa. 
JS: Vahvin vaikutelma, joka minulle illasta jäi oli taito. Tarkoitan koreografien ja tanssijoiden taitoa työssään. Nautin todella kaikkien kolmen esityksen liikekielestä ja vahvasta visuaalisuudesta. Myöskin liveorkesteri kahdessa teoksessa on nykytanssia katsottaessa harvinaista herkkua!
SL: Liveorkesteri ja erityisesti Hitchcockin biisit orkesterin soittamana, niistä liikutuin melkein kyyneliin! Siihen verrattuna Toni Wirtasen Valkaman teokseen suunnittelema, poraava äänimaailma ei uponnut minuun, vaikka yksittäisiä hyviä hetkiä oli siinäkin musiikillisesti. Visuaalisuudesta puheen ollen, mitä ajattelit puvuista? 
JS: Erika Turusen Valkaman teokseen suunnittelemat puvut veivät ajatuksia 90-luvulle, niissä oli machomaisuutta. Nahka, niitit, tummat värit ja kerroksellisuus olivat yhtäältä aika rock, toisaalta mielessäni kävi inuiittien paksu, kerroksellinen pukeutuminen. Kun teoksen alkupuolen duettokohtauksessa nainen kuori itseänsä esiin mustasta suojakuorestaan, oli alta paljastuva valkoinen lepattava pieni vaate vahva kontrasti muulle puvustukselle. Ingerin teoksen puvustuksen näin vahvasti tanssiteatteriestetiikkaa alleviivaavana.
SL: Turusen puvuissa oli paljon yksityiskohtia ja materiaaleja. Mieleeni tulivat merirosvot, musikaali ja amerikkalaisuus. Ingerin jutun kesäisistä mekoista tuli pohjoismaalaisuus vahvasti läpi! Miesten kartiohatut korostivat pään liikettä ja asentoa, ne tekivät ilmeikkäitä ja lapsenomaisia kantajistaan. 
Elon teoksen puvustus tuki yleistunnelmaa, joka oli jäätävä. Värit olivat hienossa kontrastissa elävään tuleen, joka paloi näyttämön takaosassa. Kokonaisilme oli selkeän tyylikäs. 
JS: Kuten myös Valkaman teoksessa. Nähtyäni Jouka Valkamaa ennenkin tiesin odottaa visuaalisesti hallittua ja näyttävää kokonaisuutta. Liikkeessä toistuivat keskivartalon ja käsivarsien kairaavat ja sahaavat liikkeet. Liikeilmaisu oli katkottua, ja käsivarret geometrisine liikeratoineen vahvasti esillä. Oli riuhtaisuja, loikkia ja ohi astumisia, jotka loppuivat raajan nytkähdykseen. Toisen tanssijan ohjaaminen liikkeeseen päästä kiinni pitämällä toistui useasti. Liike oli väkevää ja oivaltavaa yksityiskohdissaan. Silmääni pisti ryhmäkohtauksien alkaminen tanssijoiden juosten rykelmänä framille. Se oli mielestäni irrallista muusta estetiikasta.
SL: Kokonaisuus oli suorastaan spektaakkelimainen. Mainitsemasi juokseminen joukkokohtauksiin oli sitä musikaalikuvastoa, joka ei koskettanut minua. Mieleen jäivät kaatumiset ja erilaiset heilurit, kädet heilureina, tai koko ihminen. Duetot olivat minulle Valkaman esityksessä parasta antia. Välillä minulle tuli sellainen olo, että tämä on jotakin niin varmaa ja puhdasta, että en saa tästä otetta. Kokonaisuus jätti hieman kylmäksi.
JS: Minäkin koin duetot koskettavina. Lavastuksen kontit näin suurina jäälohkareina. Liikkeestä vielä, yksityiskohtana jäi mieleen kahden kontin väliseen tilaan tehty liikkuva ihmiskuja, jonka liikelaadun näin lumipyörteenä, puhurina. Näin kinoksen kohoavan kontin yläreunalle asti.
SL: Siirrytäänkö Ingeriin? Se oli illan juonellisin kokonaisuus. Teoksesta välittyi minulle stereotypia naapuristamme Ruotsista lintukotona, jossa ihmiset ovat iloisia, toimeliaita ja sosiaalisia. Myös idyllin taakse kurkisteltiin.  Liikekielessä oli paljon oivalluksia arjesta, se osaltaan teki teoksesta inhimillisen ja myös teatterimaisen. Tanssista tuli minulle “lapset omenavarkaissa” -olo, että tässä tehdään jotakin kiellettyä ja hauskaa. Liikkeessä oli vapautunutta riemua! Johanna Nuutisen soolo ja kohtaamiset eri miesten kanssa jäivät mieleeni. 
JS: En lähtenyt juonellistamaan Ingerin koreografiaa paljonkaan. Liekö kapinoin tanssiteatterimaisuutta vastaan tavassani katsoa? Tanssiteatteri tuo parhaimmillaan tanssin lähelle katsojaa, mutta tällä kertaa se toimi itselleni “läheiseltä tuntuvana” vain paikoitellen. Tilankäyttö oli yksinkertaisuudessaan toimivaa, skandinaavista puulaatua oleva seinä oli huippujees! Liike oli ihanan orgaanista ja virtavaa. Seinistä muodostetussa kulmassa tanssittu duetto oli mielestäni teoksen huippukohta. Seiniin takertumiset ja seinäpinnan kolahtelu oli nautittavaa. 
SL: Pidin pienistä vaaran momenteista jotka toistuivat kun seinä oli kaatua päälle tai joku kellahti sen taakse. Teoksen liikekielessä oli paikoin arvaamattomuuden tai holtittomuuden tuntu, se oli minulle rakasta. 
JS: No entäs Elon Suite Murder? Huomasin itsessäni tapahtuvan herpaantumista, koska baletin liikesanasto ei ole ominta aluettani katsojana. Liike oli baletin ja nykytanssin sekoitusta. Sain tehdä töitä, jotta keskittymiskyky säilyi! Elon asettelut tilaan olivat balettimaisia. Oli sarjamurhaajanainen, joka milloin viilteli päitä poikki, milloin puhkoi silmiä. Koin teoksen yhteiskunnalliseksi Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden kautta. Liikekielessä näin useasti yksittäisen tanssijan tunnustelevan omaa kinesfääriään, kehonsa ulkopuolella olevaa “tilakuplaa”, sen rajoja.
SL: Teos upposi minuun tiedostamattomalla tasolla, meinasin alkaa itkeä. Mieleeni jäi kiinnostava tyylilajien sekoitus ja musiikki. Tulkitsin kokonaisuuden “koneistoksi”. Sen toiminnan logiikka kiinnosti minua. Tanssijat olivat minulle osia jostakin ulkoapäin ohjatusta. He ohjasivat myös toisiaan. Niin liikekieli kuin visuaalinen ilme etäännyttivät teoksen ihmisten todellisuudesta jonnekin koneiden maailmaan. Tuli joka paloi näyttämön takana oli ainoa luonnosta muistuttava. Vasta nyt kun kuuntelen tulkintaasi, muistan teoksen nimen. Teos kertoi minulle järjen arvostuksesta yli inhimillisten tunteiden. Duetoissa näin näiden kovettuneiden kone-ihmisten pääsevän kosketuksiin tunteidensa kanssa. Elo näyttää antavan paljon tilaa tulkinnoille! 
JS: Temaattisesti koin kaikkien teoksien käsittelevän ihmisten välisiä suhteita, niiden säröjä ja solmukohtia. Myös kylmyys näyttäytyi teoksissa kohtaamattomuuden muodossa. Ingerin teos toi keventävää huumoria iltaan, mikä on usein tervetullutta tanssissa.
 
Saara Laakso ja Jenni Sainio
 
Saara Laakso on liikkuva ja kirjoittava esittävän taiteen opiskelija Helsingistä.
Jenni Sainio opiskelee esittävää taidetta Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.