Saavuin Berliiniin neljä päivää sitten. Seuratessani narkkiksien, diilareiden ja aseistettujen poliisien jokapäiväistä elämää pysähdyn miettimään omaa elämääni täällä. Mikä oikeus minulla on vain hengata tässä kaupungissa erilaisista kulttuuririennoista ja tanssitreenaamisesta nauttien? Onko minulla jotain merkitystä siinä yhteisössä ja maailmassa, jossa elän, vai olenko vain omissä sfääreissäni liikkuva bourgeois-intellektuaali?
Pikku-berliinittären tarinoita
osa 1
18.11.2008, noin klo 18
Lempi(queer)kahvilassani Oranienstrassella (noin kolmas kerta täällä, mutta juurtumisen kannalta tärkeää mieltää paikkoja saman tien ”lempi”-nimikkeellä). Harjoittelen irtipäästämistä. Tämänkertainen prosessi liittyy ennen kaikkea siihen, että juuri, kun olin päättänyt alkaa kirjoittaa suurista Berliinin seikkailuistani Liikekieli.comiin, sain kuulla, että tietokoneeni näyttöruutu on lopullisesti kaput. Nyt siis mietin, päästääkö irti ideasta (kirjoittaa) vai vain koneesta (ensisijainen väline). Vapautunut queer-tunnelma innostaa kokeilemaan jälkimmäistä ja tarttumaan kiltisti paperiin ja kynään.
Saavuin Berliiniin neljä päivää sitten ja tähän mennessä olen ehtinyt mm. tanssia kontakti-improvisaatiojameissa Tanzfabrik´issa (www.tanzfabrik-berlin.de, jamit joka lauantai klo 17-, paljon kursseja ja esim. ammattilaistreenausta aamuisin), käydä SM-bileissä Felix Ruckertin luotsaamassa Schwelle 7:ssä (www.schwelle7.de, tarjoaa mm. erilaisia kursseja), kokea Meg Stuartin Maybe Forever -esityksen Berlin Volksbühne´ssä (www.volksbuehne-berlin.de, julkisista teattereista radikaaleimpia, bonuksena mahtava ostis-tunnelma kolossaalisessa ”kansan” rakennuksessa) sekä osallistua koreografi Jess Curtisin ja Maria Scaronin järjestämiin transmissions-tanssiharjoituksiin (osa heidän Symmetry-projektiaan: www.jesscurtis.gravity.org).
Edellisten lisäksi olen käyttänyt paljon aikaa (ja energiaa) vastailemalla kysymykseen: ”But what are you actually doing here, really? Do you have a special project? …or a lover?”
Järisyttävä totuus (tässä vapaan hengailun ja taiteen mekassa) on, ettei kumpaakaan niistä. Valmistuttuani syksyllä tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta päätin yksinkertaisesti toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja muuttaa vähäksi aikaa rakastamaani kaupunkiin (”so yes, I´m in love, but with the city”). Ilman naiiveja kuvitelmia unelmatyöpaikan löytymisestä (Berliinissä on satoja tanssijoita joka puolelta maailmaa) tiesin, että täällä minun on mahdollista parissa kuukaudessa kokea sellainen kulttuuri- ja tanssiähky, että siitä riittää ammennettavaa tulevienkin projektien (tai työttömyysjaksojen;)) varalle.
Kaikessa vaivaannuttavuudessaan edellämainittu kysymys on kuitenkin tarjonnut tervetulleen reflektoinnin ja pysähtymisen paikan: siis mitä oikeastaan olen tekemässä ja mitä minun tulisi täällä olollani saavuttaa? Siis tuleeko minun? Saavuttaa? Pyrkiä? Yrittää? Kerätä? Yksi tärkeimpiä opiskelun kohteitani on parin viime vuoden ajan ollut irtipäästäminen (liittyen sekä tanssinopiskeluun mm. Alexander-tekniikan ja kontakti-improvisaation parissa että elämän opiskeluun mm. fenomenologisen filosofian ja itämaisten ajattelijoiden parissa). Mutta nyt kun minulla olisi siihen todellinen mahdollisuus, saankin hirvittävän stressin suorittamisesta!
Huokaus. Paluu hegitykseen: sisään ja ulos ja välitila ja sisään ja välitila ja ulos ja välitila ja… Huomaan, että kysymys ja sen aiheuttama brainstorming auttavat minua pysähtymään ennen kaikkea itseeni ja tähän hetkeen. Miten paljon oikeasti haluan ryntäillä paikasta toiseen vaikutteita imemässä? Ja missä määrin taas on tärkeintä keskittää olemistani siten, että minulla on juuret, missä ikinä liikunkin. Niinpä joka-aamuinen joogaharjoitus ja jokailtainen meditaatio (vaikka lyhytkin, en todellakaan ole pitkällä tässä ”tasapapainoisuus”-prosessissa) ovat jo lunastaneet paikkansa jokapäiväisen elämäni rytmittäjinä.
Taiteilijana koen kuitenkin vastuuta siitä, mitä teen ja miten. Seuratessani narkkiksien, diilareiden ja toisaalta heitä seuraavien aseistettujen poliisien jokapäiväistä elämää Kotbusser Tor´in metroasemalla, pysähdyn miettimään omaa elämääni täällä. Mikä oikeus minulla on vain hengata tässä kaupungissa erilaisista kulttuuririennoista ja tanssitreenaamisesta nauttien? Mikä on se ”todellisten” ihmisten arki, joka minua ympäröi? Siis tämä taiteilijan ikuisuuskysymys: onko minulla jotain merkitystä siinä yhteisössä ja maailmassa, jossa elän, vai olenko vain omissä sfääreissäni liikkuva bourgeois-intellektuaali? Vastaus on:? Kysymys on.. olla… tietämättä. Mutta kysyen. Yksi vastaus (tai kysymys) on havainnointi.
Punainen nahkasohva, kahvin tuoksu sekoittumassa tupakansavuun (Berliini näyttää elävän eri aikaa jopa suhteessa EU-säännöksiin), viileys kasvojen iholla sateen jäljiltä, erikielisten puheiden tuudittava sorina (”si si, è bellisimo”, ”mais je ne sais pas, vraiment..”), nälän tunne vatsassa sekä tietoisuus juuri lukemastani Heidi Liehun tekstistä: ”Jos minulla on nälkä, nälkä on ainut mahdollisuuteni. Jos olen nainen sitä suuremmalla syyllä” (Liehu: Kirsikankukkia, 1993).
And the answer is (ainakin se tämänhetkinen, tämänkertainen, tässä oleva): ”I´m here to enjoy my life” (so yes, I hvae a special project, a Life´s project).
Linda Priha on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Tällä hetkellä Priha oleskelee Berliinissä noin kahden kuukauden ajan. Noin kerran viikossa hän raportoi sieltä tunnelmiaan tanssi ja underground-kulttuurin keskeltä tutkaillen samalla omaa taiteilijuuttaan. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).
