Elina Manninen: Liikettä joka kaiuttimesta
Hiljaisuudessa tanssin katsomisen ääreltä ei eksy. Se saa suuntaamaan katseen olennaiseen – liikkeeseen, joka luo, ennen kaikkea visuaalisesti, tanssin rytmin.
Kuva: Petri Nuutinen
Pieniä asioita hiljaisuudessa
Koreografia Tommi Kitti
Tanssiteatteri MD
Tampereen Hällä-näyttämön ensi-ilta 22.10.2003
Kajaanissa vierailu Generaattorilla 20.9.2005 klo 19.00
Puvustus: Elina Vättö
Valosuunnittelu: Harrys Carole, Sari Mayer
Tanssijat: Elina Jakowleva, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl
Liikettä joka kaiuttimesta
Tanssijoiden tossut viistivät läpi Kajaanin Generaattorin tanssimaton joka neliön. Myös hiljaisuus tuntui täyttävän tilan, ei epämääräisenä eikä tyhjänä vaan voimakkaana. Ilman musiikkia, pelkistä liikkeiden vaihtelevista rytmeistä ajan kulumista ei yleisössä havainnut: esityksen 40 intensiivistä minuuttia olivat nopeasti ohi.
Hiljaisuus on huomionarvoinen tehokeino Tommi Kitin teoksessa Pieniä asioita hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa tanssin katsomisen ääreltä ei eksy. Se saa suuntaamaan katseen olennaiseen – liikkeeseen, joka luo, ennen kaikkea visuaalisesti, tanssin rytmin. Voimakasta hengitystä tai lattian tömistyksiä ei korosteta rytmin tuottamisessa.
Tanssijat tulevat esitystilaan samanaikaisesti yleisön kanssa rentoina ja odottavina. Yllättävää on, että teos, joka niin syvään kumartaa puhtaalle liikkeen voimalle, ei ala liikkeestä vaan tanssijoiden käsissä olevien eräänlaisten rytmisoittimien äänestä. Satunnaisesti koko teoksessa käytetyt, hiljaa helisten ääntävät lyhdynmalliset soittimet jäävät mielestäni ylimääräiseksi elementiksi.
Hiljaisen yleisöä herättelevän äänen jälkeen alkaa sitkeä, jatkuva liike. Seurasin erityisesti nilkkatyöskentelyä ja vangitsevia käsien kaaria. Tossujen suhina matolla tiivistää liikettä. Mikään ei näytä itsestäänselvyydeltä, sillä tanssiessa liikkeitä ja lattiapintaa tunnustellaan ja kokeillaan varoen. Liikekielen tekee omannäköiseksi liikkeiden ulottuminen uusiin kohtiin, kaikkea muotoa ei viedä tavanomaisempaan ääripisteeseen, vaan pysäyttävä aksentti tapahtuu aikaisemmin. Sitkeys, tehokkuus ja varmuus säilyvät, kun liikkeitä ei tehdä kontrolloimatta eikä tukematta keskustasta.
Räiskähtelevämpää materiaalia nähdään esityksen puolivälin jälkeen. Yleisöä naurattaa epäröiviä asentoja sekä kiihkeitä hyppyjä ja pudotuksia toistava Samuli Roininen, kun samaan aikaan taustalla spotissa soittimien keskellä Mari Rosendahl tanssii tyynesti. Väistämättä mielikuvitus yhdistää kuvan jonkinlaiseen tarinaan kaukaisesta ihastuksesta. Samoin Roinisen ja Elina Jakowlevan duetossa miehen ja naisen välinen intensiteetti tuo, ehkä tarkoittamattaan, katsojan silmiin heijastuksia eri tunnetiloista.
Liikkeiden merkitystä, sitä, kertovatko ne jostakin, en jäänyt pohtimaan tanssijoiden tanssiessa itsekseen vaan ainoastaan heidän kohdatessaan. Kun liike lähtee toisen kosketuksesta, raahaamisesta lattialla tai katseesta, syntyy huvittaviakin tilanteita. Tanssijat tuntuvat suhteessa toisiinsa keskustelevan hymyillen: ”Miksi teet niin?” ja: ”Miksi reagoit siihen niin?”. Draamaa Tommi Kitti ei tunnu punoneen tanssijoidensa välille, kohtaamiset tapahtuvat rehellisen aidosti.
Pudottautumisia tavalliseen kävelyyn ja lepäämään esiintymistilan laidoille toistuu usein. Katsojaa ei huijata, annetaan lupa keskittyä katsomaan tanssia. Katse ohjataan olennaiseen paikkaan tehokkaiden valojen avulla. Liikkeen teho yksinään, vähäeleisten kasvonilmeiden ja harmaiden vaatteiden vetämättä huomiota puoleensa, tuntuu itselleni vieraudessaan kiehtovalta. Pääosin silmin aistittava rytmi tempaa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Teoksen päämääräksi arvelen liikkeen kokeilemista, ja vaatimattomuudessaan, todistelematta mitään yksiselitteisesti, se onnistuu saamaan katsojassa aikaan lukuisia pieniä oivalluksia.
Elina Manninen
Kirjoittaja on 18-vuotias kajaanilainen tanssin harrastaja.
