Mila Moisio: Pieni ihminen suurten mielikuvien varjossa
Jyrki Karttusen koreografia Pieniä pääosia rakentuu voimakkaiden vastakohtien kautta. Inhimillisyys, sen hauraus ja hullunkurisuus, paljastuu mielikuvien takaa tanssijoiden ujostellessa omaa pienuuttaan. Kuten Human imitations, myös Pieniä pääosia purkaa esittämistä ja rooleja tuoden esiin pienen ihmisen suurten ja mahtavien mielikuvien varjossa.
Kuva: Marko Mäkinen
Pieniä pääosia
Koreografia: Jyrki Karttunen
Tanssi: Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Samuli Roininen, Mari Rosendahl
Valosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Kantaesitys 15.11.2006 Hällä-näyttämö, Tampere
Tanssiteatteri Mobita/Dansco yhteistyössä Nomadi-tuotannon kanssa
Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa 12–13.2.2006
Lue myös saman teoksen arvio Tampereelta
Pieni ihminen suurten mielikuvien varjossa
Jyrki Karttusen koreografia Pieniä pääosia rakentuu voimakkaiden vastakohtien kautta. Inhimillisyys, sen hauraus ja hullunkurisuus, paljastuu mielikuvien takaa tanssijoiden ujostellessa omaa pienuuttaan. Kuten Human imitations, myös Pieniä pääosia purkaa esittämistä ja rooleja tuoden esiin pienen ihmisen suurten ja mahtavien mielikuvien varjossa.
Pienten pääosien mielikuvana, ideana, jota tanssijat pyrkivät esittämään kuuluu Sound of Music. Kuuluisan musikaalin luomat mahtipontiset kuvat luovat vahvan kontrastin näyttämön yksinkertaisen lavastuksen ja puvustuksen kanssa. Tanssijoiden hypyt, ojennukset tai askeleet eivät pysty tavoittamaan sitä musikaalin mielikuvamaailmaa, jonka isot produktiot tuottavat. Tanssijat kuuluvat esityksen ja yleisön todellisuuteen, jossa he ovat läsnä enemmän ihmisinä kuin mielikuvina. Stoan lavalla saa näin ollen seurata todellisen ihmisen sekä inhimillisyyden esiintuloa, pelkoineen ja epäonnistumisineen.
Karttunen onnistuu ilmeikkäiden tanssijoiden avulla tuomaan jälleen esiin sellaisen inhimillisyyden, jonka tanssi usein peittää alleen. Erityisesti Ville Oinonen näyttäytyy ilmeikkäänä tanssijana, jonka liikkeessä ja esiintymisessä leikkimielisyys peittää vakavuuden alleen. Myös Mari Rosendahlin liikkeiden puhtautta ja voimakkuutta on ilo seurata. Karttusen teosten pieni ihminen onkin jälleen mukava kohdata, mutta tällä kertaa sen sanoma ei kuitenkaan tunnu riittävän teoksen loppuun asti. Takarivin poikaporukan huokaus, ”jes!”, yleisövalojen syttyessä, kuuluu myös omassa mielessäni.
Toistamisen ja vastakohtien kautta Karttunen näyttääkin alleviivaavan liikaa haluamaansa sanomaa. Pienten pääosien esittäjien kainous, ujous ja epäonnistumiset tulevat toistamiseen esiin, jopa kyllästymiseen asti. Mielestäni teoksesta jää tällöin puuttumaan dynaamisuutta ja aukkoisuutta, jonka avulla se kantaisi loppuun saakka.
Inhimillisen haurauden esiintuominen tanssin keinoin on kuitenkin Karttusen viimeisissä koreografioissa ollut ensisijaisesti ilahduttava piirre. Koreografioissaan Karttunen näyttääkin pureutuneen yhteen ns. mielikuvitusyhteiskuntaamme askarruttavimmista kysymyksistä: Miten mielikuvat ja todellisuus kohtaavat? Pienet pääosat ei ole poikkeus ja toivoisin Karttusen jatkavan inhimillisen tutkimuksen tiellä. 
Mila Moisio on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka askartelee vaatteita päivittäisen leivän toivossa. Taide, kulttuurisen ilmaisun muotona, marginaaleja unohtamatta, muodostaa aukon jonka kautta hän pyrkii tarkastelemaan maailmaa.
