Karoliina Yli-Honko: Kulissit valokeilassa
Jyrki Karttusen Mobita/Danscolle tekemä koreografia Pieniä pääosia nostaa esiin ihmiset, jotka eivät koskaan tule loistamaan musikaalin tähtenä – paitsi haaveissaan ja salaa muilta. Se on myös kurkistus kulissien taakse, sukelluksia elokuvan maailmaan ja ennen kaikkea vallitsevaa humaaniutta.
Kuva: Marko Mäkinen
Pieniä pääosia
Koreografia: Jyrki Karttunen
Tanssi: Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Samuli Roininen, Mari Rosendahl
Valosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Ensi-ilta 15.11.2006
Hällä-näyttämö, Tampere
Tanssiteatteri Mobita/Dansco yhteistyössä Nomadi-tuotannon kanssa
Kulissit valokeilassa
Pieniä pääosia -teoksessa Jyrki Karttunen keskittyy täydellisen suorituksen sijasta kuvaamaan niitä hetkiä, jotka jäävät onnistumisien varjoon. Teoksen yhdeksi sanomaksi voisi poimia rohkaisun olemaan oman elämänsä sankari: virheitä ei tarvitse hävetä tai piilotella, vaan antaa mennä vaan.
Teoksen valloittava joukkio, tanssijat Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl, haaveilee The Sound of Music -musikaalista. Aluksi nähdyt soolot tuovat mieleen tilanteen, joka voisi sijoittua jokaisen esiintyjän omaan olohuoneeseen mutta toisaalta myös vaikka esiintymiskammoisten harrastelijateatterin koe-esiintymiseen. Samalla kun päässäni soivat sanat ”The hills are alive with the sound of music” lavalla laulu onkin jotain aivan muuta.
Kieli on non-sensea, joka muistuttaa äänteiltään jotakin slaavilaista kieltä. Tämä toimii hyvin, kuten Karttusen aiemmissakin teoksissa. Kieli on keksittyä, mutta uskottavaa, koska tanssijat uskovat sen merkitsevän. Tanssijat tavoittavat hyvin nolouden, epämukavuuden ja haluttomuuden tunteet ja sen, miltä ne näyttävät kehossa ja ilmeissä.
Pieniä pääosia jatkaa Karttusen edellisessä Human Imitations -teoksessa kehittelemiä teemoja esittämisestä. Pieniä pääosia sijoittuu selvästi teatterinomaiseen ympäristöön, josta muistuttavat siirreltävät kulissielementit. Lavan tapahtumat tasapainottelevat esityksen tunnistettavilla piirteillä ja rajapinnoilla.
Suurin osa esityksestä kuvaa kuitenkin esityksen ulkopuolista maailmaa, joka kuitenkin sisältyy katsojien näkemään esitykseen. Meta-tasoilla leikittely on kiinnostavaa, eikä teos päädy toistamaan Human Imitations -koreografiaa samankaltaisuuksista huolimatta. Pieniä pääosia on liikkeellisesti painottunut komedian ja esittämisen parodian sijaan. Tunnelma on hyvin elokuvallinen ja rauhallinen.
Teoksen seesteisyyden rikkovat onnistuneesti aika ajoin tapahtuvat nopeat purkausmaiset kohdat, jolloin joku pääsee vauhtiin ja unohtaa olla nolona. Erityisesti pidin Mobita/Danscon uuden tanssijan Ville Oinosen liikkeellisestä tajunnan virrasta, joka syntyy taidosta käyttää teknistä tanssillista osaamista aivan nurinkurisesti ja spontaanin oloisesti. Näkökulman muuttaminen teoksessa asettamalla katsomon näkemään ikään kuin kulissien takaa tai sivusta lavalle oli virkistävää ja tehokkaasti toteutettu minimaalisin keinoin.
Karttunen on jälleen onnistunut tislaamaan kaikesta mahdollisesta sisältöaineksesta, parodiasta ja tanssijoiden kyvyistä irti oleellisimmat asiat, ilman mitään turhaa. Hän osaa luoda pienillä keinoilla suurta vaikutusta kuin taikuri ikään.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
