Liisa Risu: Tanakkaa meininkiä ja tarttuvaa keveyttä
Näkökulmia aidan toiselta puolelta Peloton-jazz-ensemblen ja RIO Real Time Orchestra -ryhmän esitykseen Taidehallissa.
Peloton & RIO Real Time Orchestra
Taidehalli, Helsinki
ke 27.4.2005 klo 18
Konsepti: Pentti Luomakangas
Peloton:
Hannu Risku, rummut
Eero Savela, trumpetti
Tero Siitonen, Basso
Pentti Luomakangas, saksofoni
RIO:
Giorgio Convertito
Riikka Theresa Innanen
Michaël Stoeckel
Tanakkaa meininkiä ja tarttuvaa keveyttä
Tämä ei ole kritiikki. Se ei voi olla sitä perinteisessä mielessä koska jo lähtökohtaisesti olin hyvin voimakkaasti todistamani esityksen puolella ja alun perin minun piti myös olla lavalla mukana. Tuskin voin välttää purkamasta sitä virkistymisen ja luottamuksen tunnetta, jota koin esityksen aikana, mutta lukija kyennee suhteuttamaan sen lähtötilanteeseeni. Nimeäisin tämän raportiksi – sekä esityksestä, että työskentelystä sen taustalla.
Free-jazzkokoonpano le Peloton (suom. sotilasjoukko) ja tanssi-improvisaatioryhmä RIO Real Time Orchestra vierailivat taiteilija Maria Duncknerin kutsumina Taidehallin Kiihdytys-näyttelyssä. Reilun kolmen vartin performatiivinen yhteistyö pohjautuu Pentti Luomakankaan muokkaamalle musiikilliselle pohjarakenteelle, jonka kannattelemina sekä muusikot että varsinkin tanssijat improvisoivat tai pikemminkin luovat kompositiota livenä. Esityksen kaari muodostui itsellenikin yllättävän toimivaksi ja kantavaksi. Erityisen antoisaa oli pelottoman muusikkoporukan lanseeraama ja nykytanssin kenties vieroksuma julistavuus – sanottava jääköön esityksissä paljastuvaksi.
Innostavan tanakasti soittava muusikkojoukkio oli pukeutunut Mi Duncnerin muovipusseista ja muusta talousmuovimateriaalista tehtyihin mekkoihin, kun taas RIO tanssi asiallisissa miesten puvuissa. Minulle puvustus sekoitti nasevasti feminiinisenä pidetyn tanssin ja kenties maskuliinisempana näyttäytyvän musiikin suhteita. Taidehallin ilmava sali ja sen upeasti luistava puulattia muodostivat mainion paikan musiikille sekä liikkeelle tapahtua – mutta puheet hukkuivat ikävä kyllä täysin tilan kaikuihin.
Tekoa harjoiteltiin vain kolme kertaa ennen esitystä täydellä kokoonpanolla. Totuttujen tanssikäytänteiden lisänä on hauska todistaa toimintaa, jossa mielekkään ja koskettavan esityksen voi rakentaa ajatuksella mutta kevyesti. Lähtökohtana olivat Luomakankaan ja muiden muusikkojen esittämät alustavat piisien synnyttämät mielikuvat – oli maapallon hautajaiset, rotat, war pigs ja leikkisä freemeininki. RIOlla taas oli taustanaan parivuotinen työskentely improvisaatiotekniikoiden työstämisessä sekä ensemblen fiilauksessa. Harjoituksissa ja keskusteluissa etsittiin yhteisen jammauksen pohjalta mahdollisia reittejä improvisaatiolle. Koska tunnen vain RIOn työskentelyä keskityn jatkossa siihen.
RIO ei työskentele improvisaatiossaan liikemateriaalin tuottamisen suuntaan vaan tutkii pikemminkin kompositionaalisia asioita. Liikemateriaali kumpuaa kunkin tanssijan taustasta. Erityisyytenä yhteistyössä Pelottoman kanssa oli esityksen häivähtävä teatterillisuus ja performanssiluonne. Luomakankaan musiikin osin narratiiviset mielikuvat herättelivät hahmoja tai rooleja, jotka syttyivät tanssijoissa hetkeksi päälle ja siten muokkasivat myös purkautuvaa liikemateriaalia. Jotain tarttuvaa oli mielestäni juuri tässä – eleet ja liikkeet välähtivät ajoittain myös arjesta tunnistettaviksi.
RIOlla tanssimisen tukirakenteet ja mieli ovat siinä, että kukin tanssija on jatkuvasti päätösvaltaisessa ja kuuntelevassa suhteessa johonkin – muihin tanssijoihin, tilaan, musiikkiin… Ratkaisut muokkautuvat hetken impulsseista mutta tekniikkaa ja virettä siihen on hiottu aiemmin treenisalissa moninaisilla harjoitteilla. (It´s like the tendu – skills have to be built beforehand). Keskustelun ja käytännön vuorottelulla on pohdittu esimerkiksi sitä, mikä tekee liikefraasin, mikä on loppu ja mikä alku, milloin kaksi tanssijaa muodostaa dueton tai miten tuota duettoa voi tukea. Eli asioita, joita koreografit työssään tutkivat. RIOssa kaikki tanssijat tekevät instant-koreografiaa oman tanssimisensa avulla. Taidehallin esitykseen RIOlaiset tekivät joitakin sopimuksia mahdollisista pelityyppisistä malleista, joita teokseen voisi sisällyttää sopivan impulssin hetkellä. Kaikki sopimukset tehtiin ehdollisina.
Käytännön tasolla potentiaalisia toimintamalleja olivat mm. liikelauseiden mitan kuuntelu (phrasing), hyvin lähellä tanssiminen, flocking (laumaharjoitus, jossa kuvion kärkihenkilö tekee ja muut matkivat), soolon tai dueton tukeminen (kysymyksen asetteluina mm. supporting others, leaving room for things to happen, what makes a duetto, keep a solo when you find yourself in one) sekä dialogisuus (vuorottelu ja sen muunnokset). Kuvaavaa RIOn työskentelylle on sopimusten ehdollisuuden lisäksi se, että itse luodutkin säännöt venyvät tai jopa korvautuvat tilanteen mukaan. Sopimukset voivat toimia vain turvana, kotipesänä, johon palata tarvittaessa.
Taidehallin esityksen katsojana mielenkiintoni säilyi oudolla tavalla. Kysymys on toki mausta mutta jäin miettimään, että kenties myös siitä, että esityksen improvisaatioluonne, sen ennalta järjestämisen taso onnistui luomaan yhä uudestaan tunnetta, että jotain ”out of ordinary”, tavatonta, voi tapahtua. Se, että odotus ja se mitä faktisesti tapahtui olivat ainakin minulle tasapainossa tai pikemminkin kallellaan siihen suuntaan, että saan aina hitusen enemmän kuin odotan lienee esiintyjien – muusikkojen ja tanssijoiden – taitoa – silkkaa tekniikkaa sekä toisaalta virettä ja antautumista – sekä myös tilanantoa sattumille. Esityksessä oli paljon tuttua, kenties lähinnä tulee mieleen new yorkilainen ag klisheineen päivineen, mutta samalla siinä oli myös tuoreutta, ajassa kiinni olemista, jota en osaa vielä täysin artikuloida. No, omat silmälasinikin olivat toki herkistyneet. Esityksiä on vielä 4.5. ja 11.5. klo 18. Menkää katsomaan – nauttikaa tai haastakaa värittynyttä näkemystäni.
Liisa Risu on Helsingissä asuva tanssija ja koreografi. Hänen uusin teoksensa on Zodiakissa tammikuussa 2005 nähty Metri.
Kuva: Riku Virtanen
