Paljaassa ihossa, sukupuolisuudessa tai sukupuolisessa suuntautumisessa ei mielestäni ole uutisarvoa, ja luen tanssiteosta muiden elementtien kuin ruumiillisten ulokkeiden kautta. Melkein rohkeampaa, ja ehdottomasti mielenkiintoisempaa, on jättää jotakin, mitä hyvänsä, kätköön. Tuolloin koen katsojana saavani itse pohdiskella ja tehdä omat johtopäätökseni.
Lunta pakaroilla
Esitys 27.9.2009 Tanssin Aika -festivaali, Jyväskylä.
Koreografia ja tanssi: Tuomo Railo.
Äänimaailma ja pianoprojisoinnit: T. Railo.
Valosuunnittelu: Pasi Pehkonen.
Paljaana ja turvattomana
Tanssin Aika -festivaalin päätösilta lupasi tarjota katsojalle ”alastoman totuuden miehistä”. Mitä se tarkoittaa?
Jyväskylässä se tarkoitti kahta tanssiteosta, joista jälkimmäisenä nähtiin Minimin tuttu Manners of Success. Minimin teoksen mainittiin tuovan esille perinteisen miehen olemuksen, kun taas illan ensimmäisen esityksen, Lunta pakaroilla, kerrottiin antavan toisen näkökulman maskuliinisuuteen.
Lunta pakaroilla pohjautui Tuomo Railon koreografiaan, ja Railo myös itse esitti teoksensa. Erona Minimin vilkkaasti asujaan vaihtaviin tanssijoihin Railolla ei koko esityksen aikana ollut päällään rihmankiertämää.
Onko alastomuus itseisarvo, vai mitä Railo tarkoin harkitulla valinnallaan halusi alleviivata?
En osaa vastata kysymykseen. Minulle tanssijan teos – tai ainakaan tämä teos – ei ihmeemmin valottunut alastomuuden kautta. Paljaassa ihossa, sukupuolisuudessa tai sukupuolisessa suuntautumisessa ei mielestäni ole uutisarvoa, ja luen tanssiteosta muiden elementtien kuin ruumiillisten ulokkeiden kautta. Melkein rohkeampaa, ja ehdottomasti mielenkiintoisempaa, on jättää jotakin, mitä hyvänsä, kätköön. Tuolloin koen katsojana saavani itse pohdiskella ja tehdä omat johtopäätökseni.
Railo käytti koreografiassaan kaupunginteatterin suurta näyttämöä, jolle oli pystytetty rajatumpi koroke. Alussa tanssija miltei verhoutui savuverhoon, joka vähitellen hälveni, ja hidastempoinen pianomusiikki virtasi esityksen taustalla. Käsiohjelmassa Railo kertoo paneutuneensa intialaisen näyttämötaiteen teoriaan ja tutkineensa soolossaan erityisesti kammoa.
Minun kokemusmaailmaani pianomusiikki ei välittynyt pakokauhua lietsovana. Päinvastoin: sen verkkainen tempo istui täydellisesti tanssijan liikkeelliseen ilmaisuun.
Esityksen taustakankaalle heijastetut videoprojisoinnit, jotka olivat myös Railon käsialaa, olivat yksinkertaisesti lumoavan kauniita! Taustan väkevän punainen tai turkoosin vihreä, jossa Rorschachin musteläiskätestin negaatiot projisoituivat, uhkasi välillä viedä – tarkoituksellisesti? – huomion tanssijasta kokonaan pois. Toisinaan tanssijan profiili heijastui kankaalle ja varjokuva tanssi amebamaisesti muuntuvien musteläiskien kanssa omaa tanssiaan. Tehokasta ja tenhoavaa!
Esityksen loputtua katsomossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kertoiko se yleisön ihastuksesta, järkytyksestä vai ristiriitaisista tunnelmista – en tiedä.
Minut esitys sai miettimään sukupuolesta ja suuntautumisesta riippumatta ihmisten itselleen asettamia raja-aitoja. Voimmeko syyttää yhteiskuntaa tai sen ahdasmielisiä äänitorvia dikotomioiden laatimisesta? Eikö taiteen tulisi olemassaolollaan ja teoillaan pyrkiä toimimaan kaikkien, ei ainoastaan tiettyjen ihmisryhmien ihmisyyden puolesta?
Maija-Liisa Westman
Maija-Liisa Westman on vapaa kirjoittaja ja kriitikko (SARVin tanssi- ja teatterijaoksen jäsen) sekä jatko-opiskelija Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa. Erityisesti teatteri, tanssi ja erilaiset kulttuurin kenttään kuuluvat ilmiöt ovat kiinnostuksen – ja kirjoitusten – kohteita.
