Mikko Kallinen – Mitä tapahtuu tanssijan kehonkokemukselle, kun kehoa jatketaan lisäosilla? Koreografin pohdintoja CybORgic-installaatioteoksen työprosessista.
Kuva: Patrik Rastenberger
CybORgic© on installaatioversio kyborgiteoksesta View06-festivaalille Kulttuuritehdas Korjaamoon. Tähän koreografiseen prosessiin päätin lähteä liikkeelle siten, että en edes pyri mihinkään valmiiseen teokseen. Se on jätetty avoimeksi improvisaatiolle. Seuraavassa kerron lähtökohdistani tekstin muodossa.
Tilaimprovisaatiota
Kävin läpi erilaisia lähestymistapoja oman kehoni avulla. Otin kysymykset tarkasteltaviksi Rudolf Labanin kehittämien tilamallien avulla. Ulkopuoliset mallit antoivat selkeän tunteen tilasta sekä viitekehyksen työskentelylle. Niiden käyttö herätti kuitenkin kysymyksen mihin vetää raja ”akateemisuuden” sekä oman ”luovuuden” väliin? Onko edes olemassa mitään ”rajaa”? Paras kombinaatio on näiden kahden näkökulman välillä. Tällöin kumpikin tukee samaa asiaa eri näkökulmasta.
Annoin teoksen eri osioille selkeät lähtökohdat. Erilaiset osiot vaikuttivat siihen miten pyrin saamaan asiat konkreettiselle liikkeen tasolle. Teos jakautuu seuraavanlaisiin liiketeemoihin: 1. Asennot / liikkumattomuus, 2. Sormet / ranteet / nilkat / polvet, 3. Koko keho/ äärimmilleen ojennettu liike, 4. Kolmen eri osion sekoittaminen.
Olen pyrkinyt tekemään improvisaatioharjoituksia kehonvalinnan näkökulmasta. Annan itselleni ohjeita. Pyrin siihen, että niiden kautta improvisaatio ikään kuin tapahtuu ilman että mietin joka hetki miten toimia. Voin esimerkiksi antaa keholle seuraavanlaisia ohjeita. Ohje 1. Ota huomioon improvisaatiossa tanssijaa ympäröivä kuviteltu kuutio (moniulotteisuus tilassa). Ohje 2. Luo tilajännite pysähtyneeseen asentoon (kehonosien väliin jäävä tila). Hedelmällisimmässä tapauksessa keho jatkaa ”jäykästä ohjeistuksesta” johonkin uuteen suuntaan – jos se on siihen valmis/viritetty.
Keskeneräisyyden mahdollisuudet
Harjoitusprosessista haluan vielä mainita, että en ole mennyt kertaakaan installaatioversioita läpi harjoituksissa. Näin tapahtuu vasta ensi-illassa. Tällöin voin myös itse kokea ”autenttisen ensi-illan” myös esiintyjänä suhteessa teokseen. Olenkin keskittynyt harjoittelussa eri osioihin. Koen eri osiot palapelin osiksi, joka kootaan valmiiksi vasta esityksessä. Se mitä niistä voi rakentua on vielä avoinna.
En käytä harjoituksissa myöskään mitään äänimaailmaa, koska se estää mielestäni löytämästä ”omaa tanssiani”. Olenkin miettinyt mikä on omaa liikettä, ja päätynyt seuraavanlaiseen päätelmään: Oma liikkeeni ei oikeastaan ole mitään tiettyä liikettä vaan olotila, jossa on selkeä tunne itsestä. Tunteeseen itsestä voidaan tietenkin pyrkiä erilaisten liikkeenkombinaatioiden tai liikkumattomuuden kautta, mutta mielestäni mikään yksittäinen liike ei sinänsä ole itse asian ydin – ainakaan jos hakee perimmäistä tanssin tarkoitusta.
Tässä esityksessä päivän energiataso, mieliala, kehontila, valmistautumisen tuoma viritystaso ovat niitä asioita, jotka lopulta vaikuttavat paljolti siihen, miten sooloteos muokkautuu itse esityksessä.
Esitys tanssijan näkökulmasta
Yleensä puhutaan abstraktista tanssista, kun viitataan tietynlaiseen tyyliin muun muassa koreografin työskentelyssä. Usein tanssi abstraktia onkin, mutta tanssijan/ja esiintyjän näkökulmasta kyseessä on aina hyvin fyysinen ja kehon välityksellä koettavissa oleva konkreettinen tapahtuma.
Voiko fyysisestä tulla jotain ”ei fyysistä” ? Edellä mainitun mukaan ei voi. Asia ei välttämättä ole niin yksinkertainen. Nimittäin esimerkiksi flow-tunteena kutsuttu olotila, jolloin ihminen pääsee omaan optimaaliseen suoritukseensa, voi aiheuttaa sen, että tanssi ei edes tunnu fyysiseltä suoritukselta, vaan kaikki vain tapahtuu. Tila onkin jollain tavoin lähempänä henkistä kokemusta.
– Lainaus kirjasta Tanssintekijät – 35 näkökulmaa koreografin työhön, LIKE-kustannus, toim. Hannele Jyrkkä
Muokattuja mittasuhteita
Yhteistyössä muotoilija Mikko Anttilaisen kanssa tarkastelimme, mitä seuraa prosessista, jossa ihmiseen suunnitellaan ylimääräisiä lisäosia, extra body parts. Pyrimme mahdollisimman ruohonjuuritasoiseen työskentelyyn, jolloin myös lisäosat valmistettiin käsityönä. Tanssihan on jo perusluonteeltaan sidottu ruohonjuuritasoon eli ihmisen kehoon.
Aika pian kävi selville, että yksi tärkeimpiä asioita on osien koko ja siten niiden suhde liikkeeseen: Liian suuret osat rajoittivat liikettä ja toisaalta liian pienet eivät antaneet tarvittavaa liike-efektiä. Keskityimmekin aluksi siihen, että lisäosat olivat käyttäjäystävällisiä.
Myönteistä oli, että osat antoivat ulottuvaisuuden tunnun lisäksi lisämuistutuksen kehon moniulotteisuudesta. Toisin sanoen lisäosat voimistivat tilan ja kehon välistä vuorovaikutusta tanssin aikana.
Kehotuntemusten muutokset
Positiivinen yllätys oli, että muutamien esitysten jälkeen en enää ”muistanut” osia, vaan niistä tuli nopeasti ”osa minua”. Prosessin aikana havaitsin tanssijana niin ikään sen, että keho on erittäin pitkän evoluution käynyt laite ja sen ”parantaminen” vaatii syvällisen näkemyksen, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Lisäosien avulla oli myös tarkoitus muuttaa kehon mittasuhteita ja korostaa tanssin yksityiskohtia, kuten esimerkiksi nivelten rotaatiota, kiertoliikettä, ja aksentointeja.
– Lainaus kirjasta Tanssintekijät – 35 näkökulmaa koreografin työhön, LIKE-kustannus, toim. Hannele Jyrkkä
Sain ns. tieteellisen vahvistuksen jälkikäteen tuntemuksiini siitä, että osat muuttuivat osaksi minua: Kehonkuvaa tutkineet neurotieteilijät ovat havainneet, että aistimus itsestämme on huomattavasti paljon joustavampi kuin miltä se vaikuttaa. Esimerkiksi jos ihmiselle annetaan pieni harava ja hänen on käytettävä sitä ulottuakseen jonnekin ja saadakseen jonkun asian hänestä alkaa tuntua että harava on osa kehoa. Aivot muuttavat odotuksiaan sopeutuakseen uusiin tuntoärsykemalleihin, jolloin harava kirjaimellisesti yhdistyy kehoon.
– Lainaus kirjasta Älykkyys – Uusi tieto aivoista ja älykkäät koneet /Jeff Hawkings, Sandra Blakeslee
CybORgic©-installaatioteos sai ensi-iltansa Helsingin Kulttuuritehdas Korjaamossa 16.2.2006.
