Thomas Freundlich – Kiipeily tarjoaa joitakin kiinnostavia yhtymäkohtia nykytanssiin. Kummassakin lajissa aloittelijasta tuntuu, että onnistumisessa on kyse lähinnä voimasta, kestävyydestä ja notkeudesta. Hiljalleen valkenee, että avainkysymykset ovat sittenkin jossain aivan muualla.
Viimeisen parin vuoden aikana olen harmillisen vähäisiksi käyneinä vapaahetkinäni innostunut silloin tällöin harrastelemaan kiipeilyä. Tämä on tapahtunut pääasiassa sisäseinillä, mutta välillä myös kotimaamme kallioilla, jotka eivät tosin tarjoa Alppien tai Dolomiittien vuoristoromantiikkaa ja jylhiä maisemia, mutta joista riittää aivan tarpeeksi puuhaa aurinkoisen kesäillan ratoksi.
Kiipeily on siitä hauskaa, että se on ainakin omalla kohdallani yksi harvoista urheilumuodoista, jotka tuntuvat sopivan samaan kehoon tanssin kanssa – toisin kuin vaikkapa kamppailulajit, salibandy tai juoksu. Jos extreme-hörhöily jätetään omaan arvoonsa, loukkaantumisen riski lienee suurin piirtein sama kuin pyöräilyssä tai murtomaahiihdossa. Vanha sanonta toteaakin, että kiipeilystä saa niin turvallista – tai vaarallista – kuin haluaa.
Satunnaisen harrastajankin näkökulmasta kiipeily tarjoaa joitakin kiinnostavia yhtymäkohtia nykytanssiin. Kummassakin lajissa aloittelijasta tuntuu, että onnistuneessa suorituksessa on kyse lähinnä voimasta, kestävyydestä ja notkeudesta, kun taas jonkin matkaa edettyään huomaa, että paljon olennaisempia ominaisuuksia ovat tasapaino, liikkeen jatkuvuus, fysiikan lakien intuitiivinen kehollinen hahmottaminen kolmessa ulottuvuudessa sekä tietynlainen oveluus, joka mahdollistaa asioiden suorittamisen mahdollisimman vähällä vaivalla.
Ja hieman myöhemmin valkenee, että kummankin lajin avainkysymykset ovat loppujen lopuksi aivan muualla kuin fyysisessä suorittamisessa. Kehollinen harjaantuminen on toki kaiken etenemisen edellytys, mutta villeimmät maisemat, merkittävin työ ja suurimmat kamppailut kohdataan sittenkin oman mielen sisällä.
Tanssitonta tanssia pystysuoralla lattialla
Auringonpaisteisella rantakalliolla parinkymmenen sentin korkeudella etenevää poikkikulkua työstäessään voi tavoittaa saman meditatiivisen rauhan, joka parhaimmillaan löytyy yksin harjoitussalissa. Asiat loksahtavat paikoilleen, muu maailma katoaa ja jäljelle jää vain pingottamaton keskittyminen omaan tekemiseen sekä liikkeen luonnollinen virtaus lämpimässä kehossa. Tyhjänpäiväiset ajatukset, turha juoksentelu ja arkipäivän kiireet jäävät jonnekin kauas, kun butomaisen hidas, harkitseva liike etenee pitkin kuumaa, rosoista graniittia.
Kiipeilyn viehättävimpiin puoliin kuuluukin juuri tämä maailman kutistuminen kuutiometrin kokoiseksi tai vieläkin pienemmäksi: kaikki, jolla on merkitystä on tulitikkulaatikon kokoinen uloke jossakin kinesfäärin rajoilla tai sormien lipeävä ote päälle kaatuvasta kalliosta tai kiipeilyseinästä. Tämä elämys voi olla rennon mietiskelevä tai se voi viedä fyysisen ja henkisen sietokyvyn äärille, mutta yhtä kaikki kokemuksessa on jotain erittäin palkitsevaa.
Yksin keskellä kaiken?
Harrastuksen lomassa minua on usein ihmetyttänyt kiipeilyn alalaji, jota kutsun komiteakiipeilyksi. Lajia ei mainita alan oppikirjoissa, mutta se tuntuu olevan erittäin suosittu etenkin sisäseinillä.
Komiteakiipeily on joukkuelaji. Suorituksessa yksi henkilö kiipeää, toinen varmistaa kiipeilijää ja kolme muuta konsultoi. Kiipeilijän jokaista liikettä säestää alhaalta kaikuva ohjeiden ja kannustusten kuoro:
Komitea: Vähän oikealle! Ei kun vielä vähän! Ylemmäs! Siinä ihan sun polven vieressä, pieni ote. Hyvä hyvä! Ja sitten siirrät painon vaan sinne. Nyt ei mitään hätää. Seuraava ote suoraan yläpuolella, siitä mä ainakin äsken pääsin!
Kiipeilijä: Örf.
Komitea: Sitten otat vasemmalla kädellä siitä naaman edessä olevasta pyöreästä jutusta. Vaihda jalkojen paikkaa ja ota heel hook siitä oikealla näkyvästä isosta koverasta otteesta! Just just!
Kiipeilijä: En mä näe tästä mihinkään oikealle.
Ja niin edelleen. Jokainen tulee autuaaksi (ja pääsee yläankkurille) omalla tyylillään, mutta mielestäni tässä hajautetussa päätöksenteossa katoaa jotain olennaista kiipeilyn filosofisesta viehätyksestä.
(Varoitus: tulossa Opettavainen Vertauskuva)
Mitä yhtymäkohtia laajempaan todellisuuteen voimme sitten havaita heilumalla 16-metrisellä vaneriseinällä kyynärvarret maitohapoilla?
Ainakin sen, että ystävien vilpittömästäkin tuesta huolimatta joudumme viime kädessä aina tekemään vaikeat, kivuliaat ja pelottavat päätökset itse, ja ottamaan itse vastuun niiden seurauksista. Mutta toisaalta myös sen, että niin kiipeilyssä kuin elämässäkin vain patologinen narsisti tai kyseenalaisille maailmankatsomuksellisille harhapoluille eksynyt henkilö voi kuvitella pärjäävänsä ilman köyden toisessa päässä olevaa kaveria, joka pitää huolen siitä, että kun ote lipsahtaa, niin alas ei tulla – ainakaan betoniin asti.
Thomas Freundlich on Helsingissä asuva koreografi ja tanssija, joka on kerran kiivennyt yläköydellä Itä-Helsingissä sijaitsevilla Rollarit-kallioilla 6+:ksi luokitellun reitin, mutta kyseessä oli mitä ilmeisimmin täydellinen vahinko. Freundlichin uusin teos on Tanja Kuisman esittämä soolo Dreamcatcher, joka saa ensi-iltansa Stuttgartin kansainvälisillä soolotanssiteatterin festivaaleilla maaliskuussa 2005. Freundlich kuuluu Liikekieli.comin toimitusneuvostoon. Artikkelin ilmestyessä hän on vierailemassa Damaskoksessa suomalais-jordanialaisen Fusion-tanssiproduktion kanssa.
One Comment
Comments are closed.