Tiia Lappalainen: Alain Platelin uusin teos Out of Context – for Pina oli puolentoista tunnin pituinen ryhmäleikki, joka päättyi kysymykseen ja pystyyn jääneeseen, yksinäiseen käteen.
Veera Lamberg: Tämän teoksen tanssijat ovat juuri niin haavoittuvaisia, epävarmoja, lihallisia ja virheellisiä kuin heidän yleisönsäkin. Siksi teos ei voi olla koskettamatta, ja kenties juuri siksi se herättää tunteita laidasta laitaan.
Out of Context – for Pina
Tanssi & työryhmä: Elie Tass, Emile Josse, Hyo Seung Ye, Kaori Ito, Mathieu Desseigne Ravel, Mélanie Lomoff, Romeu Runa, Rosalba Torres Guerrero, Ross Mc Cormack
Konsepti & ohjaus: Alain Platel
Tuotanto: les ballets C de la B
Dramaturgia: Hildegard De Vuyst
Pukusuunnittelu: Dorine Demuyncu
Valosuunnittelu: Carlo Bourguignon
Äänisuunnittelu: Sam Serruys
Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville (Paris), Le Grand Théâtre de Luxembourg, TorinoDanza, Sadler’s Wells (London), Stadsschouwburg Groningen, Tanzkongress 2009/ Kulturstiftung des Bundes, Kaaitheater (Brussel), Wiener Festwochen
Eläimellistä ja humoristista Platelia
Kun Alain Platelin uusin teos Out of Context − for Pina esitettiin Alminsalissa sunnuntaina, keski-ikäinen mies oli huutanut esityksen jälkeen, että ”selvää hullujenhuoneen homma”. Tämän perusteella kävelin Alminsaliin maanantaina ristiriitaisin tuntein. Kuopiossa vuonna 2007 näkemäni VSPRS oli kaikessa mahtavuudessaan rankka teos, ja sunnuntaisen reaktion ja teoksesta kirjoitetun jälkeen odotin Out of Contextista ehkä vielä rankempaa kokemusta.
Minulle teos oli kuitenkin lähinnä humoristinen tutkielma ihmisten yhtenäisyydestä, eläimellisyydestä, ryhmän muodostumisesta ja hajoamisesta. Yhteisestä hetkestä, jonka jälkeen jokainen jatkaa taas omalla tiellään, yksin. Platelille ominainen, pakkoliikehdintään, nykimisiin ja jollain tavalla nyrjähtäneeseen muotoon perustuva liikekieli on mielestäni äärettömän kaunista. Mutta luulen, että juuri se samainen liikekieli tekee Platelin teoksista osalle katsojista rankkoja.
Onkin mielenkiintoista pohtia, miksi koemme pakkoliikkeisiin viittaavan liikekielen rankempana kuin ”normaaliin” liikehdintään pohjautuvan. Lisääkö mielikuvituksemme naamanvääntelyihin sylkeä ja kuolaa? Näemmekö lavalla liikehdintää, jota pelkäämme yli kaiken? Yhdistämmekö ne asioihin, joita emme osaa käsitellä emmekä ymmärtää? Haluammeko nähdä vain normien mukaista kauneutta, johon sisältyy hillitty, jollain tavalla sensuroitu olemus?
Mutta ei Platelin teos pelkää pakkoliikettä ollut. Koreografi näytti olevansa ajassa mukana sekoittamalla teokseen sujuvalla tavalla muun muassa katutanssiestetiikkaa. Yleisön sekaan ulottuvan, katutanssimaisen soolon vetänyt miestanssija saikin raikuvat aplodit kesken esityksen.
Teoksen koskettavin hetki kesti viitisen minuuttia. Kun miestanssija kysyi teoksen lopussa yleisöltä, haluaisiko joku tanssia hänen kanssaan, eturiviltä nousi pystyyn käsi, joka kaikessa epävarmuudessaan oli niin päättäväinen, että pysyi ylhäällä siihen asti, kunnes tanssijat poistuivat lavalta. Olin samalla aikaa pettynyt ja iloinen siitä, ettei tanssija vetänyt katsojaa lavalle. Pystyssä ollut käsi loi kutkuttavan, jopa kirpeän suloisen tunnelman ja takapenkeille asti väreilevän jännityksen tanssijan ja katsojan välille. Kun tanssija sitten käänsi päänsä pois katsojasta ja poistui, oli kuin sydän olisi revitty hetkeksi rinnasta pois. Miksi et tarttunut siihen?
Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.
Eläimellinen ihmisyys kosketti
Musiikki soi, näyttämö on tyhjä. Pelkistetty, verhoista riisuttu näyttämö tekee odotuksesta jotenkin erityisen jännittävän; on mahdotonta ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Katse etsii paikkaa, josta odottaa tanssijoita, mutta heitä alkaakin nousta yleisön joukosta. Yksitellen, kuin kuka tahansa meistä, tanssijat kävelevät tavallisissa vaatteissaan näyttämölle ja riisuuntuvat.
Näin esiintyjistä paljastetaan paitsi intiimit alusvaatteet myös heidän aito ihmisyytensä. Se rikkoo ison näyttämön usein luoman illuusion esiintyjän täydellisyydestä, jostakin kaukaisesta kaikkivoipaisuudesta, joka on hiukan irti todellisuudesta. Tämän teoksen tanssijat ovat juuri niin haavoittuvaisia, epävarmoja, lihallisia ja virheellisiä kuin heidän yleisönsäkin. Siksi teos ei voi olla koskettamatta, ja kenties juuri siksi se herättää tunteita laidasta laitaan.
Hitaasti näyttämön tapahtumat alkavat muistuttaa yhä enemmän eläintarhaa. Hyönteismäinen liike on samaan aikaan epäinhimillistä ja ihmiskäytökseksikin tunnistettavaa. Läsnä ovat sekä sääli että nauru, ja välillä tunteet sekoittuvat niin, ettei itsekään ole varma, mitä ajattelisi: saako vakavalle asialle nauraa? Teos nostaa raadollisesti esiin ihmisten yksinäisyyden ja parinetsinnän. Sen, kuinka itselle kaikkein tärkeimpiä asioita koetetaan paeta elämän pinnallisuuteen.
Koreografi ja ohjaaja Alain Platel käyttää loistavasti absurdiuden tehokeinoa: kun asioita siirretään ikään kuin väärään kontekstiin, niiden ydin paljastuu uudella tavalla. Yökerhobiletys oopperan näyttämöllä näyttäytyy todella surullisena ja epätoivoisena yrityksenä löytää sisältöä elämään, joskin katsojalla on naurunkyyneleet silmässä.
Teoksen hersyvimpiä kohtauksia on myös epävarman pariskunnan ujot yritykset lähestyä toisiaan. Kaikki muistuttaa siitä, miten vähän lopulta eroamme eläimistä. Tanssijat muuntuvat jonkinlaisiksi inhimillisiksi kameleonteiksi, jotka liikkuvat eläimellisellä kiihkolla. Ajoittain liikekieli on hyvin pikkutarkkaa ja samanaikaista, ajoittain tanssijoille on annettu tilaa revitellä, miten haluavat. Kummastakin tehtävästä persoonalliset esiintyjät suoriutuvat ihailtavasti, eikä puolitoistatuntinen ilta ilman väliaikaa tunnu yhtään liian pitkältä. Teos on todella hieno kunnianosoitus tanssiteatterin velholle, Pina Bauschille.
Veera Lamberg
Kirjoittaja on tanssija ja tanssinopettaja, joka opiskelee myös teatteritiedettä Helsingin yliopistossa.
