Valkoisiin pukeutuneet naiset jynssäävät tiskiharjoin aivon kappaleita pesuvadissa. Taustalla kohoavasta kovaäänisestä pauhaa uhkaava puhe, joka muistuttaa, että auktoriteetti näkee kaiken, kuulee kaiken ja tietää kaiken. Naiset nyökkäilevät jähmeä hymy kasvoillaan ja hokevat ”kyllä” kuin papukaijat. Juuri tämän kirjaimellisemmin ei voisi aivopesua esittää.
Kohtaus on tanssija-koreografi Hanna Korhosen ja työryhmän poikkitaiteellisesta teoksesta Paleltunut taivas, joka käsittelee hengellistä väkivaltaa. Teos sai kantaesityksensä Seinäjoen kaupunginteatterissa vuonna 2014 ja päätti viisipäiväisen OuDance-festivaalin Oulussa sunnuntaina.
Nykytanssia, nykyteatteria ja musiikkia yhdistävän teoksen tekoprosessiin liittyy laaja yleisötyö. Korhonen keräsi teosta varten kokemuksia hengellisestä väkivallasta sekä uskonnon ja taiteen välisistä kohtaamisista. Näitä kertomuksia on käytetty teoksen taustamateriaalina. Myös Korhosella itsellään ja osalla työryhmän jäsenistä on kokemusta hengellisestä väkivallasta.
Aihe on arka. Siksi ennen varsinaista esitystä Hanna Korhonen ja teatteri-ilmaisun ohjaaja Venla Korja antavat roolihahmoissaan eräänlaisen lukuohjeen näytelmälle. Tai oikeastaan viesti kuuluu, että yhtä oikeaa lukutapaa ei ole. Lisäksi korostetaan sitä, ettei esityksen tarkoitus ole osoitella tai leimata, vaan tarkastella hengellisen väkivallan prosessia. Teoksesta irrallinen ennakko-osa esitettiin varsinaisen esitystilan ulkopuolella Kulttuuritalo Valveen aulassa.
Jokaisen esityksen loppuun kuuluu myös eräänlainen purkuosuus, keskustelutilaisuus, jossa asiantuntijat ja tekijät avaavat teoksen teemoja ja yleisö saa kertoa tuntemuksistaan. Samanlainen tilaisuus järjestettiin myös sunnuntaina, ja keskustelijoina olivat taiteilijoiden lisäksi Oulujoen kirkkoherra Satu Saarinen ja psykoterapeutti-runoilija Teija Anneli.
Helvetistä paratiisiin ja takaisin
Hanna Korhosen ja Venla Korjan roolihahmot taiteilevat punaisen kehän sisällä ja reunoilla silloin kuin eivät ole rekrytoimassa yleisöä mukaan oikealle puolelle, valittujen joukkoon. Sami Silén tuottaa äänimaailman lavalta käsin ja heittäytyy välillä kiusanhengeksi, joka rikkoo kehän rauhaa potkimalla, ilveilemällä ja esittämällä hekumoivia iskelmäkappaleita.
Teos etenee railakkaasti tunnelmasta toiseen. Liikutaan vauhdikkaasti autuudesta kärsimykseen, paratiisista helvettiin. Kuoleman ja kuolemattomuuden teemat ovat voimakkaasti läsnä. Draaman kaaresta hahmottuu yksilön minuuden murtumisen prosessi. Ensin pakahdutaan hurmoksesta, tuudittaudutaan kollektiiviseen turvallisuudentunteeseen ja sen pohjalta rakentuu uusi identiteetti. Mutta siinä kohtaa, kun yksilön oma ajattelu pyrkii esiin, se tukahdutetaan. ”Älä kysy. Älä ajattele!” kovaäänisestä jyrähdetään. Ihminen kadottaa minuutensa ja uskon merkityksellisyyden. Se on repivä kokemus, joka saattaa ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman kaaokseen.
Esitys on siinä mielessä voimakkaan teatraalinen, että se hyödyntää runsasta tekstimassaa. Tekstiä tulee nauhalta, sitä puhutaan mikrofoniin ja huudetaan yleisölle. Teksti tuo esiin hengelliseen väkivaltaan liittyvät ajatukset samalla, kun esiintyjien tunteet ruumiillistuvat liikkeessä. Hanna Korhosen esittämä nainen hyppii ja pomppii infantiilisen innostuneena, kouristelee kärsimyksestä ja sätkii mikrofonin johtoon sidottuna, uskoonsa kahlittuna epätoivoisena ihmisrauniona. Venla Korjan hahmo on enimmän osan aikaa rempseä uskonnon myyntitykki, joka lietsoo hurmosta ja palkitsee yleisöä karkeilla silloin, kun vastaukset ovat hänen mieleensä. Häneltä itseltään löytyy valmiit vastaukset kaikkeen.
Tanssi jää sivuun
Tanssi oli jäsenissäni, nauroi äitini, kun kertoi että ihan pienenä olin tanssinut Pelastusarmeijan musiikin tahdissa, kun radio oli sattunut olemaan päällä. Pienen lapsen liikkeille voi nauraa ihan ilman pilkkaa, onneksi. Lapsi ei vielä ymmärrä mikä kaikki voi olla puhtautta. (Ote yleisötyön kautta kerätyistä kirjoituksista)
Rauhallisimpina hetkinä Korhosen esittämä piinattu nainen tanssii tavalla, jota parhaiten voisi kuvata kevyeksi lepatteluksi. Tanssi on vapaa ja puhdas tila, jossa nainen on yksin ajatustensa kanssa. Tanssillisuus on toki paljon muutakin tässä esityksessä. Se on fyysistä rytinää ja räiskettä, irvokkaita eleitä ja pellehyppyjä. Tanssi harkittuna liikkeenä jää kuitenkin pieneksi osaksi teosta.
Esitys sisältää runsaasti ilmaisullisia elementtejä, joista hallitsevin on yliampuva ja fyysinen näytteleminen. Koomiset hahmot vetävät niin railakkaasti läskiksi, että on vaikea hahmottaa, haetaanko sillä naurua vai hämmennystä. Molemmat reaktiot kuitenkin sopivat tähän pyöritykseen. Melkein sketsihahmoiksi asti karrikoidut roolit vaihtuvat lennosta johonkin toiseen esitykselliseen elementtiin: lauluun, runoon tai tanssiin. Rakenteen pirstaleisuus ja liioiteltu esitystapa jakanevat yleisön reaktioita.
Esityksen eri osa-alueet luovat yhdessä hetkiä, jotka ovat voimakkaan kuvainnollisia. Kun esimerkiksi auktoriteetin valta yksilöön murenee, kaadetaan myös kovaääninen. Esimerkistä käynee myös varsin läpinäkyvä aivopesukohtaus. Se jättää pohtimaan, mitä ylikorostuneella alleviivaavuudella haetaan. Kärjistäminen toimii kuitenkin hyvin silloin, kun esityksessä kuvataan hengellisen yhteisön mustavalkoista vaihtoehdottomuutta. ”Jos et kuulu meihin, joudut helvettiin.”
Yhtä kaikki teos paljastaa osuvasti ja tarkasti niitä mekanismeja, joita kollektiivinen yhteisö hyödyntää käyttääkseen valtaa. Tehokkainta manipulaatio on silloin, kun yksilö omaksuu yhteisön normit ja valvoo itse itseään. Vaikka teos keskittyy hengellisten yhteisöjen problematiikkaan, tällaista muottiin survomista esiintyy kaikissa piilevästikin totalitaristisissa yhteisöissä.
Nykyisin puhutaan paljon taiteen ja kulttuurin roolista hyvinvoinnille. Hengellistä väkivaltaa kokeneelle voi olla hyvin terapeuttista ja puhdistavaa käydä läpi kipeät kokemukset draaman kautta. Kun kokemukset konkretisoidaan, niitä on helppo käsitellä. Vieraannuttavat efektit antavat tilaa ajatuksille. Tarina ei onneksi jätä ihmistä pimeään paikkaan. Hajoamisen jälkeen ihminen voi rakentaa itsensä uudelleen ja kasvaa. Irtaantumisen jälkeenkin on mahdollista löytää uusi suhde itseensä ja uskoonsa.
Eleonoora Riihinen
Kirjoittaja on oululainen toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija, joka on harrastanut tanssia yli puolet elämästään.
Projektin johtaminen: Hanna Korhonen
Esiintyjät: Venla Korja, Hanna Korhonen ja Sami Silén
Ohjaus ja koreografia: Hanna Korhonen ja Kimmo Kovanen
Sävellys ja äänisuunnittelu: Sami Silén
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Pukusuunnittelu: Leena Rintala
Tekstit: Timo Heinonen, Kimmo Kovanen, Hanna Korhonen, Aino Korja, Tero Koponen, Kirta Kuusniemi, Jyrki Tuulari, yleisötyön kirjoitukset
Tuotanto: Hanna Korhonen ja teoksen työryhmä, Seinäjoen kaupunginteatteri sekä teokseen liittyvän yleisötyön osalta Taiteen edistämiskeskuksen Pohjanmaan aluetoimipiste
Yhteistyökumppanit: Seinäjoen seurakunta ja Uskontojen uhrien tuki ry
Kuva: Jukka Kontkanen
