Kuuluuko verenvuodatus rakkauteen? Mikä on rakkauden todellinen tuhovoima? Mitä on romantiikka? Miten populaarikulttuurin rakkauskäsitykset sanelevat parisuhteidemme odotukset? Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelevät Cecilia Moision tunteellisen romahduksen äärelle vievät tanssiteokset, jotka nähtiin oululaisen OuDance-festivaalin avauspäivänä Valvesalissa.
Moision sooloteos It’s Not You It’s Me nähtiin eräänlaisena johdantona yli puolitoistatuntiseen ryhmäteokseen L.O.V.E, joka sai festivaalilla Suomen ensi-iltansa. Kuten lyhytteoksen nimestä voi arvata, It’s Not You It’s Me vie katsojan siihen vaikeaan tilanteeseen, jossa etsitään rohkeutta erota toisesta. Cecilia Moision hersyvällä karismalla esittämä nainen etsii vimmatusti syytä erolle. Hän keksii tekosyitä, toissijaisia syitä ja suoranaisia valheita.
Loopperiin kiinnitetty mikrofoni tallentaa ja toistaa eri voimakkuuksilla näitä selityksiä, jotka jäävät ilmaan pyörimään luoden kaoottista tunnelmaa alati voimistuvalla kakofoniallaan. Yksinkertainen niksi toimii: sanat ja teksti asettuvat yhä kiinteämmäksi osaksi teosta. Äänimaailma ei kuitenkaan rajoitu vain puheeseen – ei pidä unohtaa ilmaisuvoimaisia ähkäisyjä, kirkaisuja ja karjaisuja, vartalon läiskähdyksiä maahan, jonne eroa hautova nainen välillä epätoivoisesti heittäytyy.
Moisiolla ei näytä olevan hankaluuksia saada yleisöä puolelleen. Hän käyttää teoksissaan universaaleja aineksia ja pehmentää sanomaa huumorilla. Katsoja viihtyy, mutta jää myös pohtimaan teoksen eri kerroksia. Odotammeko kumppaneiltamme täydellisyyttä? Mikä on tarpeeksi hyvä syy erota? Teoksen lopusta löytyy totuus ja irtautuminen, joka piirtää esiin sen ydinkysymyksen, miksi eroaminen on juuri niin vaikeaa kuin esitys antaa ymmärtää.
L.O.V.E ei säästele katsojaa
Voimakas tunneilmaisu näyttää olevan leimallista Cecilia Moision teoksille. L.O.V.E.-teoksen tanssijat liikkuvat äärimmäisten tunnetilojen välillä eläytyen niihin intensiteetillä, joka kouraisee katsojaa fyysisesti. Se värisee mahanpohjassa ja puristaa rinnassa. Tunteet tuntuvat ja purkautuvat ulos kehosta. Moision tunteiden tutkimus on mielenkiintoisimmillaan silloin, kun tunteet leikkaavat nopeasti ääritilasta toiseen – hekumallisesta onnesta tuskaiseen epätoivoon, nautinnosta kuvotukseen. Koskettavimmillaan se on silloin, kun kaiho kääntyy hitaasti, melkein huomaamatta, repiväksi kivuksi, itkun kouristuksiksi, jotka saavat haukkomaan happea. Itku on tunnistettavaa, vaikka emme sitä yleensä pääse näkemään.
Tästä tunteiden tirkistelystä löytyy avain Moision teoksiin. Tunteet purskahtelevat esiin ilman sosiaalisia filttereitä, sellaisina kun koemme ne paljaimmillaan yksinäisyydessä, omassa kehossamme vailla analyyttistä rationaalistamista, vailla yhteisön säädyllisyyden rajoja. Sen näkeminen on puhdistavaa ja jollain tavalla lohdullista.
Moisio ei ole päästänyt hollantilaisia tanssijoitaan helpolla. Lavalla nähdään intohimoisia suudelmia, aitoja kyyneliä ja hikeä. Tanssin lisäksi esiintyjät laulavat, lausuvat ja huutavat. Työryhmälistaus kertoo, että prosessiin on kuulunut myös näyttelemisen ja äänenkäytön harjoittamista.
Tanssijat Karin Frankel, Jorjin Vriesendorp, Shay Partush ja Lorenzo Capodiecci tekevät hengästyttävän fyysistä työtä. He eivät säästele itseään tempautuessaan tunteesta toiseen ja heitellessään kehoaan lattialle yhä uudelleen ja uudelleen. Välillä simultaaniset, välillä kaanoniin rytmitetyt ja arkielämästä tunnistettavat liikeradat tuovat samaan aikaan esiin tanssijoiden ällistyttävän heittäytymiskyvyn sekä huolellisesti toteutetun teknisen taituruuden.
Teos alkaa rakkauden kuvauksena, sen romanttisen rakkauden, jonka tunnistamme elokuvista, popmusiikista ja hattaran pehmeistä päiväunista. On suukottelua vaaleanpunaisessa valossa, kihertäviä hymyjä ja vilkuilevia katseita, ruusunterälehtiä, jotka leijuvat Nat King Colen klassikon soidessa taustalla. Mutta eipä aikaakaan, kun tunnetilat alkavat vyöryä laidasta toiseen. Tunteiden karuselli pyörittää raakaa väläyksittäin etenevää läpileikkausta kohti tilaa, joka rakastunutta odottaa ekstaasin tuolla puolen. Se on pimeä paikka, eikä katsojaa säästellä.
Joni Vanhasen musiikki rytmittää teosta hienosti, joskin välillä turhan korviahuumaavasti. Äänimaailmaan on valikoitu myös popkappaleita ja elokuvakohtauksia. Teos herkuttelee romanttisilla rakkauskliseillä, kyseenalaistaa niitä, joskaan ei täysin tuomitse. Se todistetaan muun muassa sillä, että Britney Spearskin voi herkistää korkeakulttuuritilaan virittäytyneen yleisön.
Lopulta teos kasvaa rakkausaihettaan suuremmaksi elämää koskevaksi teemaksi. Vaikka löytäisimme onnen toisesta ihmisestä, se on joka hetki menetettävissä. Tunteiden arvaamattomassa myrskyssä ainoa mahdollinen pysyvä rakkaus saavutetaan suhteessa itseemme. Vain itsestämme löydämme kaiken sen, mitä meillä on nyt ja aina.
Eleonoora Riihinen
Kirjoittaja on oululainen toimittaja ja kirjallisuuden opiskelija, joka on harrastanut tanssia yli puolet elämästään.
It’s Not You It’s Me ja L.O.V.E yhteisillassa OuDance-festivaalilla 8.9.2015
It’s Not You It’s Me
Konsepti, koreografia ja esitys: Cecilia Moisio
Ääni ja teksti: Cecilia Moisio
Tuotanto: Stichting de Châtel sur Place-Krisztina de Châtel
L.O.V.E
Konsepti, koreografia ja ohjaus: Cecilia Moisio
Esiintyjät: Karin Frankel, Jorjin Vriesendorp, Shay Partush ja Lorenzo Capodiecci
Äänisuunnittelu: Joni Vanhanen
Tuottaja: Diana Roos
Tuotanto: Dansmakers Amsterdam
Ylhäällä kuva teoksesta It’s Not You It’s Me, kuvaaja Kristzina Keuze.
