Olemassa vain katseiden kohteena?
Osa 1.
Yksin sateessa?- festivaali, Joensuu 21.11.
Konsepti, koreografia ja tanssi: Kati Raatikainen ja Jenni Urpilainen.
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränt.
Tuotanto: TekoTeatteri.
Osa 1 on kahden nuoren tanssintekijän duetto, jossa puhe, performanssi, musiikki ja esiintyminen ovat vähintään tasa-arvoisia tanssiliikkeen kanssa. Tanssi on esityksessä yksi keino muiden joukossa tuoda sisältö esille. Tässä mielessä teos muistuttaa toista Yksin sateessa? -festivaalilla nähtyä teosta, Johanna Tuukkasen sooloa Soft Skin/Harsh life.
Pimeässä kuuluu hiljaista laulua. Näyttämölle astuu kaksi valkomekkoista neitoa. Alkaa yleisön armoton viettely popin sanoittaessa taustalla tunnelmaa. Kohtaus huipentuu valkoisen morsiusmekon riisumiseen, itsensä tarjoamiseen yleisölle. Juuri kun katsoja alkaa nähdä esiintyjissä kysymyksen: ”Mitä te teette meille kun katsotte meitä?” he kysyvät itse, mitä heiltä nyt odotetaan. Viettelyrooli pudotetaan hetkeksi, mutta esiintyjän rooli pysyy.
Naiset käyvät läpi ohjeita esiintyjänä olemiseen ja toteuttavat ne käytännössä lavalla. Opit on ehkä saatu teatterikorkeakoulussa, mutta ne pätevät esiintyjään kuin esiintyjään, oli kyse sitten taiteesta tai pintajulkisuudesta. Lavalla sekoittuvat iloisesti, tai ainakin ironisesti, taiteen tekemisen vaatimukset, julkkiksena olo ja mediasta otetut hurjat tositarinat.
Yleisöön otetaan kontaktia monella tavalla. Hätkähdyttävin on kohtaus, jossa perinteinen suomalainen iskelmä soi taustalla, ja valkopukuiset naiset seisovat lavalla mikit kädessä ja vain katsovat koko kappaleen ajan katsojia, intensiivisesti, jokaista kerrallaan. Pitkä kohtaus hämmentää katsojaa. Itse ensin vaivaannuin, sitten nauratti ja lähdin mukaan leikkiin, silmäpeliin tai tuijotuskilpailuun esiintyjien ja yleisön välillä.
Yksinkertaisen toimiva idea herättää ajatuksia: kuten Urpilainen ja Raatikainen sanovat, ”esiintyjä on katsojan tunteiden virran kohde”. Mistä vuorovaikutuksessa esiintyjän ja yleisön välillä on kyse? Siitäkö, että katsoja antaa vietellä itsensä, vai siitä että katsoja asettaa tunteensa ja haaveensa esiintyjään kuin peilikuvaan? Ja mikä on esiintyjän osuus tässä, mitä hän tekee katsojalle? Ja miksi ylipäätään haluaa olla lavalla, katseiden, tunteiden, haaveiden kohteena? Osa 1 sivuaa myös narsismin, ikiaikaisen esiintyjyyteen liitetyn paheen, teemaa, mutta ei vie sitä kovin pitkälle. Aiheesta voisi ammentaa aivan oman teoksensa.
Katsojalle kerrotaan kilpalaulantana täyslaidallinen karmaisevia tarinoita tosi-tv:n maailmasta, siis yhteiskunnasta jossa elämme. Katsojaa naurattaa, kunnes joku tarinoista alkaa kuulostaa epämääräisen tutulta. Vähitellen valkenee, että kyse on tositarinoista, iltapäivälehtien jokapäiväisestä ruoasta. Alkaa hirvittää, mille tässä nauretaan: raiskauksille, aborteille, murhille, insestille.
Osa 1 antaa kolkon kuvan ympäröivästä todellisuudesta. Ironinen, kylmä maailmankuva pysyy esityksessä loppuun asti. Pieni inhimillisyyden häivähdys jää leijumaan ilmaan, kun valkomekkoinen lopussa vakuuttaa huterasti jonkun pintajulkkiksen suulla: ”Kaikki on hyvin.” Todellako?
Loppukappaleen aikana tulee suru. Maailman meno on epätoivoista yrittämistä olla ihana ja ihailtu, hinnalla millä hyvänsä. Kun katsot minua tiedän olevani elossa, laulaa Celine Dion. Osaksi esitystä taitavasti nivelletyt poplaulut tiivistävät itse asian ytimen.
Kati Raatikainen ja Jenni Urpilainen ovat vahvoja ja taitavia esiintyjiä. Esitystä ei ole venytetty liian pitkäksi, se on dramaturgisesti toimiva kokonaisuus ja pitää katsojan otteessaan koko kestonsa ajan. Vaikka esiintyjät kritisoivat ja kyseenalaistivat esiintymisen konventioita, he silti oikeastaan toteuttivat niitä koko esityksen ajan. Yleisö ei päässyt näkemään esiintymisen taakse. Osa 1 saattaisi nousta aivan uudelle tasolle, jos katsojat näkisivät enemmän inhimillistä haurautta ja herkkyyttä, jos roolit lavalla todella tiputettaisiin jossain vaiheessa täysin.
Esitys viihdyttää koko ajan. Onko esiintyjän mahdollista olla viettelemättä yleisöä?
Riikka Lindström
Lindström opiskelee tanssijaksi Pohjois-Karjalan ammattiopistossa Outokummussa. Hän on myös opiskellut teologiaa Helsingin yliopistossa sekä tehnyt toimittajan töitä.
