Antti Nykyri – Mikä arvo on ihan tavallisella elämällä sen taiteilijaelämän rinnalla? Yhteisön ja medioiden määrittämien pukeutumisen, musiikin, harrastusten, elämäntapojen ja arvojen ryteikössä syntyy helposti hengästyttävä tarve profiloitua – itselleen ja ulospäin. Optinen harha voi syntyä, mikäli luulee omaksi itsekseen mielikuvaansa siitä millainen haluaisi olla.
Artikkelista on julkaistu aiempi versio Teatterikorkeakoulu-lehden numerossa 2/2006. Lehden sähköinen arkisto on luettavissa osoitteessa www.teak.fi/teak.
Optisia harhoja
Ihmisillä on yleensä elämä, paitsi nykyisin, kun toisilla on vain työ. Perheen hankkiminen lasketaan yleensä elämäksi, joten niillekin joilla ei elämää muuten olisi saattaa sellainen helposti syntyä. Taide voi olla monille työ, itsellenikin se on sitä. Taiteen tekeminen on siitä kavalaa, että se voi olla myös elämää – toisille jopa sitä enemmän. Mutta sen täyttäessä kaiken ajan, voi huomata, ettei töiltään ehdi enää elää.
Toisinaan elämässä tulee vastaan optisia harhoja, hetkiä jolloin luulee näkevänsä selkeästi. Mutta todellisuus onkin aivan muuta. Opiskeluaikanani olin ehtinyt kerätä videohyllyyni mukavan nipun fantasia- ja sci-fi-elokuvia. Opintotuella sinnitellessä oli periaatteenani, että Anttilan kassiin päätyvät vain kohtuuhintaiset näiden lajityyppien edustajat, sillä maailmassa on yksinkertaisesti liikaa hyviä elokuvia. Jos kerran markat riittivät vain muutamiin, niin ehkä olisi parempi keskittyä niihin, joista pidin eniten. Harmistusta tosin herättivät monet hyvät draamat ja muut rainat, jotka eivät istuneet tiukkaan rajaukseeni, vaikka ne nimeäni kaupan hyllyllä huusivatkin.
Jossain vaiheessa opintojen päätyttyä, ja oman ajattelun ja elämän puitteiden muodostuttua, aloin miettiä: miksi ihmeessä olin toiminut näin? Löytämättä yhtään hyvää syytä genrerajauksilleni, rohkaistuin ja hankin muutamia kyyneliä tiputtaneita tai muuten vain koskettaneita, eriaiheisia, lempielokuviani. Mitään pahaa ei tuntunut tapahtuvan – levyt tulivat hyvin toimeen hyllyssä ja minulla oli huppupäisten sankarien ja terävähampaisten alieneiden vierellä maanläheisempiäkin klassikoita sateisten sunnuntaiden varalle.
Olin hankinnoistani huolimatta ollut elokuvien osalta aina melko avomielinen, joten aloin pohtia, olinko tiettyjä lajityyppejä valikoimalla pyrkinytkin rakentamaan tietynlaista kuvaa itsestäni? Ehkä olin valintaa tehdessäni toteuttanut enemmän mielikuvaa itsestäni kuin seurannut sitä mistä todella pidin tai mikä minua milloinkin kosketti? Kokoelma saattoi eheytensä takia tuottaa minulle mielihyvää, mutta toisaalta kyse oli myös oman persoonan ulospäin rakentamisesta. Tiedättehän ilmiön: kun ihminen tulee ensimmäistä kertaa kotiisi, hän kävelee kirjahyllyllesi ja tekee luonteestasi hiljaa syväanalyysin esille asetettujen teosten perusteella.
Luvan antaminen itselleen siinä, että ihan tavallisten asioiden aiheuttamat kokemukset saavat vaikuttaa valintoihin ja arvostuksiin voi olla yllättävän hankalaa. Individualismia korostavan aikamme piirre on, että myös erilaisia stereotyyppisiä henkilökohtaisia tyylejä ja ihmisten lajityyppejä myydään avoimesti itsensä löytämisen ja minäkuvan muodostamisen keinoina. Yhteisön ja medioiden määrittämien pukeutumisen, musiikin, harrastusten, elämäntapojen ja arvojen ryteikössä syntyy helposti hengästyttävä tarve profiloitua, muodostaa ehjä kuva itsestään – itselleen ja ulospäin. Siitä huolimatta, että omat mieltymykset ja kiinnostuksen kohteet voivat olla hyvin monimuotoiset tai hajanaiset. Optinen harha voi syntyä, mikäli luulee omaksi itsekseen mielikuvaansa siitä millainen haluaisi olla.
Taiteen tekeminen ei ole tältä ilmiöltä vapaa, vaikka aiheeseen joskus liittyykin romanttinen ajatus siitä, että taiteilija ammentaa työnsä syvimmästä itsestään, jostain aidon ja selittämättömän minuuden alkulähteiltä. Itse asiassa taiteen aloilla profiloitumisen paineesta voi seurata kunnon ammattitauti. Erityisesti lyhytjaksoisen freelancetyön yhteydessä taiteilija voi helposti kokea olevansa kuin yksityisyrittäjä, jonka työn jäljellä täytyy olla selkeä brändi ja tyyli. Rahoittajien, työtarjousten tekijöiden ja taidetta arvottavien tahojen kiinnostus on saavutettava, on tehtävä itsensä tunnetuksi.
Tilannetta ei myöskään helpota teoksen nimen vieressä isoin kirjaimin seisova oma nimi. Teosten markkinoinnissa sillä saatetaan tietoisestikin pyrkiä herättämään yleisössä odotus tietyistä ominaislaaduista, jolloin taiteilijan paine mukauttaa työtään ulkopuoliseen vaatimukseen kasvaa. Tyylillisesti, teemoiltaan ja materiaaleiltaan rohkeasti erilaiset teokset kun saattaisivat ikävästi sekoittaa ulospäin jäsentyvää, eheää taiteilijakuvaa. Toisaalta myös tarve hahmottaa oma taiteellinen työskentely yhtenäisenä ja yhdensuuntaisena kokonaisuutena voi estää ottamasta niitä uskaliaita askelia, joihin muuttuvien elämänkokemusten kuuntelu ja seuraaminen voisivat viedä.
Voihan optisia harhoja toki synnyttää tarkoituksellakin. Teatterikorkeakoulun ensimmäisellä kurssilla minulle kerrottiin, että elokuvia tulisi aina katsoa analysoiden, ensimmäisestä kerrasta lähtien. Tällöin niistä saisi irti enemmän tekijänä. Tällaisia väittämiä olen epäillyt vakavasti siitä asti. Miten taiteen tekijänä voisin puhutella yleisöäni ja heijastella ympäröivää maailmaa, jos en anna ensin tilaa oman suunnitelmattoman katsomiskokemukseni muodostumiselle? Poistamalla taas arkielämässä inhimillinen ja ennalta hallitsematon kokemus havainnon ja analyysin väliltä voidaan elää maailmassa, jossa kaikki ympärillä oleva nähdään jatkuvasti ja maanisesti materiaalina taiteen tekemiselle. Ihmisenä eläminen ei silloin määritä niitä kokemuksia, jotka ovat arvokkaita taiteen tekemisen kannalta. Silloin taiteen tekeminen määrittää ihmisenä olemisen kokemusta. Tätä voisi kutsua vakavammaksi harhanäyksi.
Elämän hankkimisessa noin ylipäätään on se hyvä puoli, että taiteen tai työn saavutukset ja epäonnistumiset eivät liiaksi arvota omaa olemista, sitä ihan oikean elämän merkitystä itselle. Työskentelykin saattaa onnistua helpommin, jos se ei tunnu ensisijaisesti elämän (ja kuoleman) kysymykseltä. Omaa elämäindeksiä on helppo mittailla rauhoittumalla hetkeksi ja kuvittelemalla mitä tekisi jos joutuisikin työn ja taiteen parista loppuelämäkseen pakkolomalle. Jos mieleen ei tule äkkiä mitään, olisi elämän hankkimista terveellistä pikku hiljaa aloitella.
Antti Nykyri
Kirjoittaja on teatteritaiteen tohtoriopiskelija ja työskentelee freelance-äänisuunnittelijana sekä assistenttina Teatterikorkeakoulussa.
