Oppilaat kirjoittavat tanssista: Jenni Kivelän Katoaminen

Stoassa syyskuussa ensi-iltansa saanut tanssiteos Katoaminen innosti koululaisia tanssikirjoittamisen pariin. Projekti toteutettiin Kiltit Ihmiset ry:n ja Tanssin Liikekieli ry:n yhteistyönä. Ennen esitystä projektiin osallistuvat oppilaat tutustuivat teoksen pohjalla olevan Italo Calvinon kirjan Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa kappaleeseen 15 Sade ja lehdet. Ohjeistuksena kirjoitustehtävään oppilaille jaettiin opasmateriaalin lisäksi herätekysymyksiä sekä linkki Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla löytyvään oppaaseen ”Voiko hiipiminen olla tanssia?”. Ohjeistuksen lisäksi oppilailla oli mahdollisuus tavata koreografi esityksen jälkeen. Keskusteluissa pohdittiin mm. esityksestä heränneitä kysymyksiä, tanssijan ja koroegrafin työnkuvaa sekä nykytanssin kenttää ja sen rakennetta Suomessa.


Ella Horko, Pitäjänmäen peruskoulu, 8lk:

Katoaminen oli mielestäni todella kaunis ja koskettava esitys, ja tanssikohtaukset olivat hyvin tehtyjä. Tila oli hieman erilainen kuin yleensä tanssiesityksissä, eli korkeaa lavaa ei ollut, vaan tanssijat olivat alemmalla tasolla kuin yleisö. Tila oli muuten tyhjä, mutta toisessa sivussa oli pieni mökki, joka oli ikäänkuin Marcovaldon koti. Päätyseinään heijastettu Marcovaldon kodin alueen kartta oli myös hienosti toteutettu. Tanssijat käyttivät tilaa hyvin, ja liikkuivat ympäri tilaa kokoajan. Lavalla oli esityksen aikana 2 esiintyjää, mies ja nainen, jotka esittivät selvästi pariskuntaa. Itselleni jäi ainakin kuva, että miestanssija olisi ollut Marcovaldo, ja nainen hänen vaimonsa. Esiintyjillä oli arkiset vaatteet, jotka eivät näyttäneet mitenkään erityisesti tanssiasuilta.

Teos pohjautui italialaiseen kirjaan Marcovaldo, eli vuodenajat kaupungissa. Teos kertoi mielestäni tietyllä tapaa yksinäisyydestä, mutta toisaalta siinä myös kerrottiin ihmisille millainen ihminen tämä Marcovaldo oli ollut. Teos kuitenkin paljasti sen, kuinka merkityksettömiä kaikki ihmiset ovat kuoltuaan. Marcovaldonkaan muistoja ja tavaroita kukaan ei halunnut ostaa hänen kuoltuaan, joka mielestäni kuvasi hyvin teoksen nimeä, katoamista. Juoni eteni kokoajan hyvin, ja nopeasti, muttei kuitenkaan liian nopeasti, vaan niin että katsoja ehti ymmärtää aina kohtia ennen kuin edettiin seuraavaan kohtaukseen. Teos oli looginen ja siitä ymmärsi paljon, ja tanssi tuntui vetävän mukaansa. Sanoja ei tarvittu kun kaunis tanssi teki tehtävänsä. Kokonaisuudessaan teoksen tunnelma kuvasti yksinäisyyttä ja surullisuutta, mutta teoksessa oli myös paljon ilon pilkahduksia, ja erittäin hauskoja kohtauksia, jotka saivat koko yleisön nauramaan.

Tanssijat liikkuivat välillä todella hitaasti ja kauniisti, ja välillä todella nopeasti. Liikkeet kuitenkin selvästi kuvasivat jotain eleitä kirjasta. Liikkeet olivat todella fyysisiä, ja välillä jotkin tanssikohdat meinasivat saada katsojan itkemään, ja toisaalta välillä meinasin kuolla nauruun. Liike kertoi tarinaa kauniilla tavalla eteenpäin. Äänet olivat todella hienosti toteutettu. Mieleenpainuvin kohta oli, kun miestanssija selasi kirjaa, ja jokaiselle sivulle jonka hän avasi oli oma äänensä. Patty pravon bambola oli todella tarttuva ja kaunis kappale, vaikka tanssijat sitä vähän epävireisesti lauloivatkin. Myös muut äänet oli toteutettu hienosti, välillä kuului tuulen suhinaa ja fiilikseen pääsi hyvin mukaan. Jotkin äänet tanssijat toteuttivat itse. En olisi ihan heti uskonut että ihminen pystyy matkimaan niin hyvin ampiaisen ääntä, tai lumen satamisen ääntä. Äänien avulla tarina kulki myös todella hyvin eteenpäin.

Nana Timonen, 16.v, Leppävaaran lukio:

En ole ennen käynyt katsomassa minkään luokan tanssiesityksiä, jos ei lasketa Wanhojen Tansseja eikä koulun kevät- ja joulujuhlia, mutta kokemus yllätti minut iloisesti. Pidin näytöksestä Katoaminen ja minun puolestani se olisi saanut jatkua ja jatkua, kun pääsin tunnelmaan sisälle. Marcovaldo tuotiin esiin selvänä hahmona, inhimillisenä ja tavallisena, kuten kuka tahansa ihminen. Päivän rutiinit, yksitoikkoinen elämä pienen kaupungin rajojen sisällä tuotiin hyvin esille kaikilla tavoilla: Tanssimalla, näyttelemällä ja kertomalla tarinaa taidokkaasti erilaisten vaatimattomien, mutta selvien rekvisiittojen avulla ja kehonkielellä, joka vangitsi tarinan sisälle. Aivan kuin olisi tarkkaillut vieraan ihmisen elämää, joka tulee tutuksi hahmoksi mitä pidemmälle tarina etenee. Lopulta tuntui siltä kuin olisi tuntenut esityksen hahmot. Kuin he olisivat osa elämääsi, vaikka kaikki oli näytelmää, kirjan inspiroituna syntynyttä kuvitusta.

Tarinan perässä ei ollut vaikea pysyä, vaan se onnistuttiin välittämään selvästi katsojalle tarkasti ja kauniisti. Tunteet, sää, paikka, ajankohta, tapahtumat ja Marcovaldon elämä oli katsojalla läsnä ja niihin oli helppo samaistua. Välillä tuntui, kuin olisi voinut lukea tuon kuvitteellisen miehen ajatuksia, Marcovaldon toiveita, unelmia ja pelkoja. Marcovaldo oli surullisen kaunis hahmo. Sympaattinen ja positiivinen, vaikka elämällä ei ollut paljoa antaa hänelle. Pienistäkin asioista hän sai silti revittyä onnen häivähdyksiä elämäänsä, joka oli monotonista ja uutta tuulta tarvitsevaa. Siksi hän kiintyikin työpaikkansa onnettomaan, naulakon vieressä kyyhöttävään kuivuneeseen kasviin. Se kuvasti itse onnetonta ja unohdettua Marcovaldoa, jonka hän halusi pelastaa saaden myös itselleen pelastuksen, uutta sisältöä jokapäiväiseen elämään. Niin alkaa kasvin henkiin herättäminen, josta tulee hänelle pakkomielle.

Marcovaldon ja kasvin välisestä suhteesta oli enemmän kirjan (Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa) luvussa 15, mutta näytökseen oli saatu perusidea tiivistettyä hienosti. Olisi ollut vaikea muodostaa toimivaa tanssiosuutta kasvin kuljettamisesta ympäri kaupunkia sateen perässä ja sen jatkuvaa hoivaamista. Tarina olisi voinut jopa menettää hohtonsa liialla paneutumisella kasviin, mutta näytelmässä se toimi hienosti. ”Tupakkatanssissa” korostui Marcovaldon ja kasvin yhtenäisyys heidän polttaessaan samaa tupakkaa vuorotellen, jota Marcovaldo kasville tarjosi sille voimaksi pysyä pystyssä. Tansseissa, ennen kasvin kuvioon tulemista, Marcovaldosta välittyi haparoivat askeleet ja vaara kaatua, pudota maailman menosta, joka myös uhkasi kasvia. Kasvin meinatessa kaatua Marcovaldo piti sitä pystyssä eikä päästänyt nuukahtamaan, mikä taas tapahtui usein itse Marcovaldolle. Kukaan ei ollut pelastamassa häntä, mutta huomatessaan kasvin hädän, hän ryntäsi antamaan sille apunsa.

Tanssit olivat ajattoman tuntuisia. Ne koostuivat jatkuvista liikkeistä, jotka onnistuivat kuvaamaan pieniäkin hetkiä päiväkävelystä tai päivän rutiinien suorittamisesta. Hallitut herpaantumiset, kaatumiset ja kompuroinnit toivat selvästi ja koskettaen esille, kuinka hauras Marcovaldo ja hänen onnensa olikaan. Siitä huolimatta hän ei koskaan jäänyt maahan makaamaan, vaan jatkoi kulkuaan askel kerrallaan ja hitaasti, kunnes jalat kantoivat ja vauhti kiihtyi. Tanssi täytti koko salin. Liikkeet hapuilivat ympäri lavaa käyden jokaisessa laidassa eksyneenä, kuin etsien jotain täyttämään kuluvan ajan. Marcovaldon päivät tarvitsivat uutta sisältöä rutiinien lisäksi, jotakin vahvistamaan olemassa oloa.

Huumoriakin näytöksestä löytyi. Huumori usein painottui Marcovaldon surullisen karkeaan elämään ja sarkasmi tuli parhaimmillaan itse Marcovaldon suusta. Marcovaldon näyttelijän lisäksi näyttämöllä esiintyi toinenkin hahmo, joka muodosti näytelmän kokonaisuutta täydemmäksi tarkentamalla tapahtumia ja esittämällä kysymyksiä Marcovaldolle, joiden vastaukset värittivät kokonaiskuvaa hänen elämästään. Ilman toista hahmoa tarina olisi ollut liian kerrottu eikä niin luonnollisesti ilmi tuleva. Kaksi tanssijaa muodosti myös näyttävämpiä kohtauksia, joissa oli vuorovaikutusta Marcovaldon ympäristöön, kuten Tupakkatanssissa kasvin kanssa.

Tarina piteli katsojaa taitavasti mukana ilman liiallista kädestä pitämistä. Tilaa jäi mielikuvitukselle, mutta mieltä vaivaavia tarinallisia aukkoja ei pahemmin jäänyt. Vain lisäkysymyksiä Marcovaldon elämästä, joita näytelmä herätti mielenkiinnon kasvaessa ja halun tietää enemmän juuri tuon miehen elämästä, vaikka hänen elämänsä oli hyvin samanlaista kuin kenen tahansa muun ihmisen elämä.

Taru Lappalainen, Pitäjänmäen peruskoulu, 8lk:

Kirjassa sanottiin että : ”yhden lehden ruoti taipui niin kuin se ei enää olisi jaksanut kannattaa lehden painoa.” Tanssiteoksessa kasvi käveli lavalla ja kallistui aina vuorotellen oikealle ja sitten vasemmalle.

Riina Kaukinen, Pitäjänmäen peruskoulu, 8 lk

Tanssijat liikkuivat sulavasti ja laajasti, liikkeet seurasivat toisiaan hyvin. Liikkeet näyttivät mielestäni hienoilta, isoilta, pehmeiltä, kovilta, pieniltä ja eleganteilta. Jokainen liike kertoi oman tarinansa.

Maria Viitanen, Pitäjänmäen peruskoulu, 8 lk:

Teos kertoi Marcovaldosta ja tämän elämästään yksinäisyydessä. —Tunnelma oli hyvin haikea ja surullinen, välillä saattoi tulla hauskoja kohtia, mutta niiden takana piili yksinäisyyttä ja surullisuutta.— Esityksessä äänimaailma oli runsas: oli puitten havinaa, tuuli, soittimien ääntä, puheen sorinaa, musiikkia ja ampiaisten pörräystä. Ääni tuki tarinaa sillä lailla että se loi tunnelmaa ja hieman ymmärrystä tanssiin. Yksi ääni musiikki toi minulle haikean tunnelman ja jotenkin miettivän kun taas ampiaisten pörräys loi minulle kylmiä väreitä.

Tanja Huhta-koivisto, 15v, Leppävaaran lukio:

Tanssissa minusta hyvää on kun se muodostaa monenlaista taidetta. Siinä liike, musiikki, asusteet ja kaikki voidaan yhdistää. Pelkästään itse ihminen ja musiikki eivät riitä. — Tanssi on ollut jo läpi aikojen kansojen perinnettä ja kulttuuria joka on merkinnyt aina jotakin. Tanssi on minusta ihmisiä yhdistävää taidetta, joka on todella monipuolista.

Projektiohjaajana toimi kulttuurituottaja Anni Taskula, joka myös valitsi julkaistut katkelmat.