Katsojan näkökulmasta Sanna Kekäläisen onnen locuksena on näyttämö ja siellä esilläolo, vaikka eniten onnen pisteitä Sannan omassa tilastollisessa tutkimuksessa sai Pariisi. Eri aisteilla koettava Sanna Kekäläisen esilläolon onni, on hetkittäin myös katsojan onni.
Onnen locuksena näyttämö
Aluksi näkyi rauhoittavia alaspäin leijailevia, välillä särkyviä saippuakuplia sinisellä taustalla. Videokankaan rullautuessa ylös sen takaa paljastuu tuttu hahmo, alasti näyttämöllä vatsallaan makaava Sanna muovikassi kädessä. Siinä sitten sahattiin rauhallisesti ensimmäiset koreografiset kuviot vatsa tiiviisti vaalealla tanssimatolla.
Sannan mukaan teoksen aihe on niin vaativa, että se vaatii täydellistä mukavuutta, joten hän kaivaa muovikassista esiin mustia sukkahousuja ja muovaa näistä niksipirkan suosituimmista kohteista itselleen esiintymisasun – kaksi kerrosta alapäähän ja yksi yläpäähän pitkillä hihoilla ja napa muodikkaasti näkyviin.
Ja sitten alkaa osin omaelämän kerrallinen ja osin fiktiivinen puhe onnen paikoista, isovanhemmista, pornografiasta ja isoäidin potalla huudoksi paisuvasta vihasta, joka muuttuu piimän rakastamiseksi ja anteeksipyynnöksi. Ja siihen sitten puheen ja laulun väleihin perinteistä – perä pitkällä tepastelevaa ja päätään silmät ja suu aukinaisena keikuttelevaa – Sanna-liikemateriaalia sekä uudempaa taitavasti rytmitettyä ruumiin sivelystä ja läpyttelystä syntyvää bodypercussiota. Täytyy sanoa, että reisien sisäosien rennosta lihasta nousi komea soundi.
Vuosien saatossa Kekäläinen on kouliintunut mestarilliseksi esiintyjäksi, jota on helppo ja nautinto katsoa. Hän esiintyy meille, hän puhuu meille ja hän näyttää posket punaisina onnelliselta. Näyttämö – katsomo asetelmaan liittyvät konventiot ovat koko ajan voimassa sekä hänelle että meille katsojille. Esitys ei tule todellakaan liikaa iholle, mutta vihjaa välillä todellisuuksien sekoittumisen mahdollisuuksiin. ”Sukkahousuista: Näitä on paljon, jos haluatte. Ottakaa vaan. Ehkä on parempi, että leikkaatte kotona, niin voitte olla oikein luovia.”
Sannan viimeisimmät työt Oleva, Punainen ja Pää ovat olleet itselleni antoisia ymmärryksen ja merkityksien kokemisen ja hahmottamisen paikkoja. Nyt Onnen sinänsä hienot ja monesti myös visuaalisesti ja auditiivisesti kauniit hetket jäivät kovin steriileiksi fragmenteiksi. En väitä, että esitys oli vajaa, mutta minun kokemukseni oli minulle itselleni ärsyttävän vajaa. Olin ehkä siinä epäpaikassa, jota käsiohjelma luonnehtii sanoen ”epäpaikka, epäpaikat joiden valo saapuu meidän silmiimme kuin valokuviin taltioidut hetket.” Tsekkaa oma paikkasi, esitykset jatkuvat Kiasmassa 15.3.2009 asti.
Anne Makkonen
Kirjoittaja on tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija, joka tuntee olonsa kotoisaksi ajassa jossa sekä taidelajien että taiteen ja tieteen rajat vuotavat ja maailma jäsentyy aina uudestaan.
