Onko nyt, tänään, mahdotonta ajatella, että taiteen itseymmärrykseen kuuluisi käsitys tehtävästä tai periaatteellisesta aikomuksesta? Voiko vielä kirjoittaa taidemanifestin?
Kuinka pitkälle riittää se, että taiteen nykyasemaa yhteiskunnassa yritetään puolustaa sanomalla, että sen arvon ei tarvitse olla mitattavissa? Näin sanotaan samaan aikaan kun mitataan sen arvoa kansanterveydelle. Onko se loppuun asti ajateltu puolustusstrategia? Taide hyödyllisenä idioottina. Onko taiteelle osoitettu yhteiskunnallinen asema tämänkaltaisen patakonservatiivisen puolustuksen arvoinen? Olemmeko me, me taiteen ympärillä hääräävät, todella tyydytetyt, kun taiteelle on asetettu tällainen virka-asema? Voiko tällöin puhua taiteen arvosta?
***
Eikö tämä meidän aikamme taide voisi joidenkin edeltäjiensä tavoin nähdä suurena mahdollisuutenaan, suurena vapautenaan, uudistaa käsityksiämme olemassaolosta, mahdollisista elämänmuodoista ja siinä samassa taiteesta itsestään (tai sen ”asemasta”)? Tällöin sen arvo mitattaisiin siinä, kuinka paljon siitä on vaivaa ja hankaluutta näköalattomille nykykäsityksillemme.
Ehkä pitäisikin kysyä, emmekö juuri nyt tarvitse taiteelta jotain puskista ammutun manifestin kaltaista; yllättävää esteettistä, eksistentiaalista ja poliittista väliintuloa? Kissantappoja? Eikö elämänmuotomme näköalattomuus kaipaa uusia, ennenkuulumattomia näkökulmia? Vai olemmeko luovuttaneet tämän kyseisen kulttuurivaikuttamisen muodon – manifestin – tuhatvuotiselle vihan ja pelon lietsonnalle? Uusi näkökulma tuttuun asiaan voi osoittautua juuri tänään kultaakin arvokkaammaksi työkaluksi ajattelullemme.
***
Eikö ole taiteemme nykytilalle omituinen arvonalennus, että vuosisadan takaiset mullistukset tanssitaiteessa, arkkitehtuurissa, maalaustaiteessa, teatterissa ja säveltaiteessa tuntuvat meistä edelleen moderneilta? Ikään kuin ne muistuttaisivat voimasta, joka taiteella oli, muttei enää. Mitä se kertoo meistä, että 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alussa luodut modernit taideteokset eivät vieläkään vaikuta epämoderneilta?
Tietenkään emme saa lopettaa aiempien vuosisatojen vaalimista, tulkintaa ja tutkimista. Myös tulkinta, tutkimus ja vaaliminen voivat avata paljon kaivattuja näkökulmia. On kuitenkin täysin toinen asia vajota kuvittelemaan, että vuosisatainen kumouksellisuus olisi ehtymätöntä. Että sen vaaliminen olisi vapahtanut meidät tulevista muutoksista taiteen itseymmärryksessä. Ei ole. Mullistus ei ole tapahtunut. Se tapahtui. Ja taantui. Elämänmuotomme käsityskoordinaatisto on jo sopeutunut stravinskeihin, nižinskeihin, kandinskeihin, cezanneihin ja corbusiereihin. Elämänmuotomme ei enää hauko henkeään ja kumoudu niitä kohdatessaan. Niitä ei julisteta rappioksi. Niiden tarjoamat ajattelumallit ja kokemisen tavat eivät enää ole vaaraksi millekkään. Valtarakenteet eivät tutise. Näköalattomuus, jota tänään pitäisi tutkia ja ravistella uudenlaisista näkökulmista on jo imenyt ne osaksi itseään.
***
Voi käydä ilmi, että me tarvitsemme manifesteja enemmän kuin ymmärrämmekään. Niiden teho on kiistaton. Lyhyitä, päivänpolitiikan mukavuusalueen ja virkamiestaiteen logiikan ulkopuolelta lauottavia, mullistavia toimintaperiaatteita ja käsityksiä, jotka pakottavat kiistelemään. Tarvitsemme uusia ja uudenlaisia kiistoja, joita esimerkiksi puoluepolitiikan ja taidemaailman portinvartijoiden viestintäkaanonit pitävät mahdottomina. Manifesti on retoriikka-, tiedotus-, viestintä- ja mediasidonnaisuuden ja -sovinnaisuuden vasta-aine.
Ajattele sosialistisen naturalismin ja konkretismin manifesteja. Sergei Ivanovin Kiertolaisen kuolema ja Kandinskyn Tuntemattomalle äänelle – teokset keskustelemassa keskenään siitä, mitä ne esittävät, mitä ne ovat ja mihin ne pyrkivät. Toinen murtaa omasta mielestään sosiaalisia illuusioita ja valottaa inhimillistä vieraantumista elämän ja kuoleman kamppailusta. Toinen pitää tätä liian epäkonkreettisena, liian epärehellisenä, liiaksi propagandana ja kertoo itse esittävänsä jotain todempaa: omaa konkretiaansa, pintaa, viivaa, väriä, rytmiä ja komposition jännitteitä. Molemmat tarjoavat, omalla tavallaan, työkaluja näkökulmien muodostamisen äärettömään kenttään. Ne ovat mahdollisia väyliä ja viittauskohtia totuuden etsintään tavalla, jota ei olisi käsitetty mahdolliseksi ennen niiden manifestoitumista.
Kohdattuasi Kandinskyn teoksen ja abstrahoituasi itsellesi käsitteen ’viivan ja pinnan rytmistä’ tai ’komposition jännitteestä’ olet kykenevä katsomaan ja tulkitsemaan konkreettisia asiantiloja uudella tavalla. Kohdattuasi Ivanovin, kuvaus siitä miten köyhyyteen kuollaan kulkee mukanasi jokaiseen totuuteen.
***
Päivänpolitiikka on tärkeää. Useimmat poliitikot eivät ole näköalattomia populisteja. Poliittinen järjestelmämme ei ole täysin huono. Oli syynä lauman typeryys tai jokin sosiaalipsykologinen lainalaisuus, järjestelmä näyttää suosivan sovinnaisuutta, populismia ja konservatismia, riippumatta konservoidun näköalattomuudesta.
Tänään huomiota herättävimpiä manifesteja kirjoittavat ”yksikulttuurisuuden” kannattajat (mitä se sitten tarkoittaakaan), rasistit ja nationalistit. Heidän manifestinsa eivät tarjoa uusia näkökulmia. Ne manifestoivat tuhatvuotista pelkoa ja kaunaa.
Tarvitsemme uusia näkökulmia, uusia horisontteja. Tarvitsemme rohkeutta sen edessä, jota emme vielä ymmärrä. Uudet näkökulmat ovat hyödyllisiä työkaluja, vaikka ne eivät sinänsä esittäisi totuutta. Uudet näkökulmat täytyy pystyä arvottamaan sen mukaan miten ja minkälaisiin totuuksiin ne johtavat. Tämä tapahtuu historian mittakaavassa. Mutta ennen näkökulmien arvottamista, niitä täytyisi osata luoda. Sen pitäisi olla arvo sinänsä.
Olli Ahlroos
Kirjoittaja on filosofi, väitöstutkija ja vapaa kirjoittaja. Hänen kolumnejaan julkaistaan Liikekieli.comissa kuukausittain syksyllä 2015.
Twitterissä @AhlroosOlli
Kuva: Joakim Pusenius
