Viimeiset päivät: makaillen nautittua kasvatuskirjallisuutta, kyseleviä unelmia tanssikoulutuksesta, mataforaksi laajeneva koreografia, avarana aukeava Choreography for Blackboards ja puristeisen piinaava Quintet Circle, viimeiset sosiaaliset unet ja yhteisen brunssin kautta maailmalle, tanssin perusväylille ja/tai uusille sivupoluille.
Kuhina päässäni alkoi kuitenkin rauhoittua.
Emme menneet sisään yhtenä karjalaumana vaan kuuden hengen ryhminä. Piirsimme sen hetkisen tuntomme paperilla ja sijoitumme istumaan tai makailemaan eri puolille Valssaamon jatkuvasti muuntuvaa tilaa. Pallot, näkymättömät ja näkyvät alkoivat kulkea, lentää käsistä toisiin. Liike muuttui hetkittäin tanssiksi ja toiminta pulpahteli esiin eri puolilla rauhallisesti teatteri- ja tanssipedagogiikan opiskelijoiden huomassa. Naruille alkoi kertyä meidän toiveita maailman parantamiseksi.
Yhdistin sopuisasti päiväunet ja osallisuuden Eeva Anttilan esitykselliseen luentoon. En yrittänyt aktiivisesti kuunnella tai oppia, mutta makasin tyytyväisenä kuunnellen Eevan rauhallisena soljuvaa ääntä – valittuja paloja eri aikojen kasvatuskirjallisuudesta. Ehkä nukahdinkin nauttien osallisuudesta isoon tilaan muodostuvien ihmisten, toimintojen ja tiedon rykelmistä. Rentous ja pelkkä paikalla olo voi olla hyvä oppimisen paikka.
Vaihtoehtoisen opettamisen ja oppimisen maisema muuttui Soile Lahdenperän johdattelemaksi paneelityyppiseksi tanssikoulutuskeskusteluksi. Sen aikana muistikirjaani muotoutui seuraavanlaisia kysymyksiä:
Missä määrin tanssikoulutus voi olla yhteistä sanattoman ja sanallisen tiedon ja taidon luomista ja rakentamista, eikä vain tiedon ja taidon jakamista ja välittämistä?
Minkä verran tanssikoulutus tarvitsee kontrollia? Itse mietin jopa, ketkä kaikki säätelevät ja hallitsevat koulutusta – opettajan kontrolli, oppilaan kontrolli, yhteiskunnan instituutioihin kohdistama taloudellisen vallan kautta tapahtuva kontrolli, julkisuuden ja median kontrolli, tanssin menneisyyden ja tradition kontrolli jne.
Osaanko luopua sellaisista asioista, kokemuksista, käytänteistä ja tiedosta, joka on aikoinaan toiminut minulle, mutta joka ei välttämättä tänään enää toimi sinulle?
Tarvitseeko tanssiopiskelija oman ”valmentajan” tai ”oppaan” rinnalla kulkijaksi?
Miten viralliset opetussuunnitelmat voidaan laatia niin joustaviksi, että on mahdollisuus reagoida opiskelijoiden ja/tai maailman kulloisestakin tilanteesta ja tarpeesta nouseviin kysymyksiin? Tämä ei tarkoita – ainakaan minulle – historiatonta säntäilyä ajassa olevien trendien mukaan – vaan tanssin ja taiteen peruskysymysten jatkuvaa uudelleen mietintään, kontekstualisointia hienommin sanottuna.
Minulle on tällä hetkellä myös selvää, että eri tanssilajeihin perustuva tanssikoulutus on tulossa tiensä päähän. Tanssin erilaisista tehtävistä nouseva tanssialan koulutus voisi olla yksi mahdollisuus säilyttää lukuisat Suomessa vaikuttavat tanssialan oppilaitokset. Keskeiseksi kysymykseksi saattaa tuolloin ehkä muodostua mikä on taiteen paikka ja miten taide ilmenee ja ruokkii uudelleen muotoutuvaa tanssikoulutusta.
Lauantai-illan kahta toisistaan suuresti poikkeavaa esitystä itse asiassa pohtivat minun mielestäni juuri tätä taiteen paikan ja ilmenemisen kysymyksiä. Boris Charmatzin perinteisen näyttämön ja esittämisen konventioita (valot, puvut, esiintyjä, katsoja) käyttävä Quintet Circle puristi ihmisenä olemisen mekaanisesti katkeileviin ja säntäileviin liikkeisiin, eleisiin ja ääniin. Kyse oli tästä päivästä vaikka kylmän turkoosina hohtavat kokotrikoot ja jotenkin cunninghamilaisittain rytmitetty ja artikuloitu liikkeistö hyppyineen toivatkin mieleen 1970-luvun.
Choreography for Blackboards taas avasi puristetun ja paineistetun ihmisen tilaa.
Kuusi ihmistä piirsi kuudelle liitutaululle, kaksi koiraa juoksi ympäriinsä ja me, yleisö, katsoimme heitä ja toisiamme, vaihdoimme paikkaa ja näkymää, haimme pienistä laseista tarjottavaa hunajalle tuoksuvaa kylmää teetä. Tanssin näkeminen oli vapaaehtoista – piirtämisen liikettä tai valuvaa vettä liitutaululla.
Aiemmin lauantaina koreografit Kirsi Monni ja Michael Klein, graafikko-kuvittaja Erika Kallasmaa ja tanssija-malli Jaakko Simola olivat jo laajentaneet koreografian ajattelun ja maailmassa olemisen tavaksi.
Presentaation ja representaation jatkuva dynaaminen liike. Prensentaatio – Jaakko on polvillaan, nojaa käsillään ja päällään lattiaan. Representaatio – Erica piirtää meidän silmiemme edessä hänet isolle valkoiselle paperille.
En jäänyt festivaalille yökylään, vaan heräsin viimeiseen päivään omassa sängyssäni. Jäin makailemaan unenhorteeseen ja muistelin yli kahdenkymmenen vuoden takaista tapahtumaa. Oli kesä ja olin kävelemässä Helsingin keskustassa. Kolmen Sepän aukiolta Makkarataloon johtavassa käytävässä oli katusoittaja, joka soitti kitaraa. Hän soitti niin kutsuvasti, että aloin spontaanisti tanssia. Se oli jotenkin mukava ja välitön esitys ja yhteinen hetki. Nukahdin muistooni, mutta jatkoin unessani katutanssimista. Unessa joku sanoi tai antoi ymmärtää, että jos tanssin yksin niin rahaa ei tule tarpeeksi. Tanssijoita pitää olla enemmän jota rahaa tulisi enemmän. Niin meitä sitten asettui iso joukko eri-ikäisiä ja näköisiä ihmisiä piiriin ja aloimme tanssia kukin tavallaan. En tiedä tanssimisen taloudellista tulosta, sillä heräsin uudestaan.
Sivuaskeleen viimeisessä sosiaalisen unennäön matriisissa oli vain unia ja niihin liittyviä assosiaatioita. Hypoteeseja unista ja niiden merkityksistä ei tällä kertaa tehty. Tilanne jäi – ehkä viisaasti – auki ja me siirryimme tällä kertaa brunssitilaksi muuttuneeseen Valssaamoon leivän, juuston, hedelmien ja paistettujen vohvelien pariin…Hei, hei ja kiitos!
Anne Makkonen
Kirjoittaja on tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija, joka tuntee olonsa kotoisaksi ajassa jossa sekä taidelajien että taiteen ja tieteen rajat vuotavat ja maailma jäsentyy aina uudestaan.
Kuvat: Sari Palmgren, Riikka-Teresa Innanen, Outi Järvinen (paitsi Quintet Circle)
