Nyt sitä tavaraa alkaa pukata monelta rintamalta. Huh, huh, kuumottaa ja kokemuskapasiteettini on kovilla. Löhöilyä vesisängyssä kuulokkeet korvilla – koko paljaalla ruumiillaan vääntyilevä, rujonkaunis tanssija Latifa Laâbissi – naistanssijaksi haluavia miehiä à la Poelstra ja Steijn sekä se maksamaton narikkamaksu, kun egoni ei halua asettua naulakkoon, vaan se tunkee koko ajan esiin, kärttää huomiota, saa minut vääntyilemään levottomana. Tämän ylle kaartuu Parviaisen Jaanan ilmapalloitettu luento keskihakuisesta ja keskipakoisesta 2000-luvun koreografiasta.
Virallinen Sivuaskel-festivaali on siis alkanut. Viime viikon levollinen odottava oleilu ja virittäytyminen Valssaamossa ovat ohitse. En osallistunut viikonloppuna sosiaalisen unennäön matriisin löytäjän ja isoja solmionsolmuja harrastavan Gordon Lawrencen työpajaan, mutta huomaan että monikollisuus ja heterogeenisyys tämän viikon aamujen matriiseissa ovat lisääntyneet – uusia ihmisiä eri taustoilta ja kansallisuuksista. Tämä ei ainakaan aluksi herkistä, vaan päinvastoin on jotenkin vaikeampi jättää oma ego ja olla osallisena ja keskittyä uniin ja assosiaatioiden ketjuihin. Keskiviikkona aloin hurskastella ja selittää itselleni siinä määrin, että pakenin paikalta kun en kestänyt itseäni enkä muitakaan.
Keskiviikkoillan esitykset palauttivat minut taas Kaapelitehtaalle. Pannuhallin uudessa lämpiössä kiemurteleva lippujono sai Latifa Laâbissin soolon Self Portrait Camouflage myöhästymään yli varttitunnin – päästiin siis kansainväliseen festivaalitunnelmaan. Nautin esityksen rytmistä ja rakenteesta – valkoisen valon paljastaman alastoman ruumiin ja pimeässä hiljaa rahisevan äänen vaihtuvista hetkistä. Hitaasti muuntuvan ruumiinliikkeen pinnoilla värehti hengityksen liike. Hengitin samaan tahtiin.
Latifan kasvot tanssivat ja muotoutuivat aina uudestaan kuin aaltoilevat vuoristot jäämassojen paineessa. Suu ammotti pohjattomana nieluna, jonne katosi alastoman vartalon ainut riittämätön verho – Ranskan trikolor-lippu.
Pateettista, sanoi Tossavainen Helsingin Sanomissa. Surullista sanon minä, jos Sivuaskel näyttäytyy päämedioissa vain esitysarviointeina. Tietyssä paikassa alkava ja loppuva esitys on helppo saalis, mutta moniin eri suuntiin muuntuva, haaroittuva ja solmiutuva tapahtumien, liikkeiden, ajatusten kollaasi on vaikeammin koettava ja sanoiksi taipuva, mutta ehkä kuitenkin se kiinnostavampi ja haasteellisempi osuus Sivuaskelta.
”My work was never about flying
My work was always about the human desire to fly
When you have the desire to fly you must not be afraid to fall
Actually my work is more about falling
Falling into the unknown
Lets bring a toast to the unknown
And drink a lot”
– käsiohjelma femine delight
Tanssivien naisherrojen – Frans Poelstra ja Robert Steijn – lupaus oli suuri ja kutkuttava dramatisoitu tanssinhistorian oppitunti modernin tanssin muuttuvista konventioista. Vaan esitys ei lähtenyt lentoon – vaan ei vielä kaatunutkaan…
Torstaina Jaana Parviainen hahmotteli 2000-luvun koreografian monia tuttuja piirteitä ja jännitteitä positiivisen ja negatiivisen koreografian käsitteiden kautta. Taustalla oli tiedon jakaminen positiiviseen tietoon – tiedämme, että tiedämme – ja negatiiviseen tietoon – tiedämme, että emme tiedä.
Välihuomio: Missä määrin käsitteitä, joihin liittyy voimakas arvolataus, voidaan ottaa uuteen käyttöön ilman arvolatausta? Poistuuko se sillä, että sanotaan, että tässä yhteydessä niillä ei arvoteta. Ei ainakaan minulla poistunut.
Jaanan mukaan positiivisella koreografialla on pitkälti audio-visuaalinen hahmo, jolla on tietty tyyli, kesto, rakenne jne. Se on eheä esinemäinen, toistettava ja siirrettävä hyödyke tai tuote, jolla on julkisuusarvo. Sen arvostus pohjautuu visuaalisiin tai emotionaalisiin tekijöihin. Positiivinen koreografia on keskihakuinen.
Negatiivinen koreografia, josta emme siis vielä paljoa tiedä, on puolestaan keskipakoinen ja verkkomainen prosessi, joka ei niinkään suuntaudu itse koreografiaan vaan paikkaan, ympäristöään ja ihmisiin. Se generoi ulospäin ja pyrkii taidekentän ulkopuolelle.
Välihuomio: Negatiivinen ja positiivinen koreografia ovat läsnä enemmän ja vähemmän kaikessa koreografiassa. Voisi jopa ajatella, että erittäin audio-visuaalisesti painottunut nykyaika generoi negatiivista koreografiaa ja kinesteettisen kokemuksen tarvetta. Voisi ehkä myös sanoa, että negatiivinen koreografia ei suostu selkeästi haltuun otettavaksi ja hallittavaksi teokseksi, sillä teosta ei enää ole määrittämässä ainoastaan sen tekijä tai taiteenalan perinne, vaan teoksen määrittämiseen ja merkitysten kokemiseen ja tuottamiseen osallistuu tänä päivänä entistä enemmän myös ”yleisö”. Teos prosessoituu ja hajaantuu. Taide ei ole tai se ei viittaa mihinkään metafyysiseen ideaan tai autuuteen, sen merkitys on meissä.
Olen Sivuaskel-festivaalin aikana kuulut puhuttavan hienoista hetkistä, jolloin tanssi ilmenee niin että sen ei tarvitse merkitä mitään. Itse ymmärrän tämän niin, että tanssia ei tarvitse selittää. Se on tässä ja nyt, mutta kyllä se tanssi piru vie ainakin minulle merkitsee
levollista olemisen hetkeä
ja/tai
vihjeitä vallan diskursseihin
ja/tai
ruumiin mekaniikkaa
ja/tai
oman ruumiini liikahduksia
ja/tai
rytmin ja rakenteiden leikkiä
ja/tai
älyllistä haastetta
ja/tai
yhdessä olemisen tapaa
ja selittämällä tanssin merkitykset eivät tyhjenny.
Siis kuumottaa….Anne Makkonen
Kirjoittaja on tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija, joka tuntee olonsa kotoisaksi ajassa jossa sekä taidelajien että taiteen ja tieteen rajat vuotavat ja maailma jäsentyy aina uudestaan.
Työpäiväkirjan kuvat: Riikka Theresa Innanen ja Sari Palmgren (ei Self Portrait Camouflage ja femine delight)
