Paneudun tässä kirjoituksessa kahteen 18.-20.9.2015 järjestetyn After Contemporary #3 -festivaaliviikonlopun lävistäneeseen teemaan; Blaue Fraun ja Sonya Lindforsin tekemiin keskustelunavauksiin nykyesityskentän ilmiöistä sekä kysymykseen siitä, mitä “after contemporary” on.
Viikonlopun mittaisen After Contemporary #3 -tapahtuman keskustelut ja esitykset järjestettiin Mad Housen tiloissa Suvilahdessa. Festivaaliohjelmiston pienteokset ovat kansainvälisiä vierailuteoksia lukuun ottamatta Rea-Liina Brunoun lastenesitystä sekä Blaue Frau –teatteriryhmän omaa teosta, joka nähtiin festivaalin päätöksenä Diana-näyttämöllä. Tapahtuman tarjonnasta tärkeimmiksi huipuiksi muodostuivat kuitenkin festivaalin yhteydessä järjestetyt ja järjestäytyneet keskustelut.
Festivaali alkoi samana syyskuisena päivänä, jolloin järjestettiin poliittinen yleislakko ja mielenilmaus Rautatientorilla. Osin tästä syystä kaikki festivaalin viitekehyksessä tapahtunut muodostui poliittiseksi kokemukseksi. Liisa Pentti +Co:n järjestämän ja alullepaneman festivaalin lähtökohtana on toiminut kysymys, joka on ainakin nykyhetkessä luonteeltaan poliittinen: mitä esitystaide tulee olemaan nykyhetken tai nykytaiteen jälkeen?
After Contemporary #3:n avajaistilaisuus oli esityksellinen tilanne, jossa Liisa Pentti ja Riikka Theresa Innanen lämmittivät viime keväänä kantaesitetyn WDMSNLCA?-teoksen sisältöä uudelleen festivaalin lukuohjeeksi. Esitystä seurasi ohjelmiston osalta ensimmäisen puhujavuoron peruutus. Sen tilalle Pentti lennokkaasti ehdotti jakautumista pienryhmiin, joissa pohdittaisiin mitä “after contemporary” –käsite käytännössä voisi tarkoittaa.
Menin kahville kahden Outokummun tanssilinjan opiskelijan kanssa. He olivat periksiantamattomia halussa kaivautua yhä syvemmälle ja haastavampiin näkökulmiin ajattelussaan. Pääsimme nopeasti yhteisiin hahmotelmiin siitä, olisiko “after contemporary” tapahtunut jo ja tarkalleen missä vaiheessa. Kun palasimme esittelemään ryhmämme pohdintoja, Penttikin totesi, että “after contemporaryn” lähtökohta on olla kysymys.
Kysymys suuntautuukin tulevaisuuteen fantasioimaan nykyhetken jälkeistä näyttämöä, mutta contemporary-käsite muistuttaa kapitalismin käsitettä siinä määrin, että se on niin rajaton kattokäsite, että sen pyörää on mahdotonta keksiä uudelleen ja siitä on vaikea hypätä pois. Elämme aina nykyhetken käsitteellisessä vankeudessa, josta olisi myös tärkeä kehityksellisesti päästä pois. Siksi kysymys on tarpeellinen.
Keskustelussa toistuvat aiheet ja myös eri toimijoiden asemien merkityksellisyys nousevat esiin seuraavana päivänä Blaue Fraun alustuksessa. Blaue Fraun Joanna Wingren ja Sonja Ahlfors esittelevät kuulijoille omaa historiaansa ja praktiikkaansa. He kertovat kokemuksistaan näyttelijöinä ja kuvaavat tilanteita, joissa kaikki laitosteattereiden tarjoamat roolit tuntuivat yhtäläisen kapeakatseisilta. Historiikki sisältää kiinnostavia havaintoja SubFrau-ryhmän kehittymisestä Blaue Frau -teatteriksi ja Diana-näyttämön kasvamisesta hipstereiden kohtaamispaikaksi.
Blaue Fraun puheenvuoro keskittyy rakenteisiin; miten teatteriryhmä syntyi rakenteiden vastustuksesta vastustaakseen rakenteita entistä enemmän. Sittemmin Blaue Fraun praktiikka on kypsynyt hienovaraisemmaksi, mutta ryhmä kyseenalaistaa ja kritisoi valtarakenteita edelleen jopa niin, että opponoi omia toimintamallejaan. Wingren ja Ahlfors kuvaavat myös, kuinka opettaessaan Teatterikorkeakoulun tanssijaopiskelijoille Master Suppression –tekniikkaa heidän metodinsa aiheutti opiskelijoissa vastustusta. Metodissa pyritään tulemaan tietoiseksi valtarakenteista vuorovaikutustilanteissa. Näiden abstraktien rakenteiden konkretisoiminen oli synnyttänyt ymmärrettävästi ahdistusta.
Samalla tavoin huimausta tai kiihtymystä syntyy tilassa, kun rakenteet vedetään tapetille. Heti Blaue Fraun jälkeen Sonya Lindfors piti alustuksen inklusiivisuuden ja eksklusiivisuuden käsitteistä kotimaisen esitystaiteen nykykentällä. Näillä käsitteillä hän viittaa contemporary-käsitteen eksklusiivisuuteen ja puheenvuorossaan toi esiin oman taustansa: kuinka hän on toistuvasti kokenut tulleensa suljetuksi tiettyjen rakenteiden ulkopuolelle. Kun Lindfors kuvaa, kuinka hänet on eri yhteyksissä torjuttu liian eksoottisena tai jazzahtavana, on selvää, että kyse on rodullistamisesta.
Moni osallistujista kertoi jälkikäteen, miten paneelikeskustelu sai konkreettisesti pulssin kohoamaan. Eksklusiivisuuden käsite on tunne, joka paneelikeskustelun yhteydessä tuntui aukeavan jokaiselle tilassa olevalle henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. Koin yllättäväksi, miten moni avaa suunsa Lindforsin kokemusten jälkimainingeissa tunnustaakseen kokeneensa samaa erilaisista taustoistaan käsin. Tuntuu siltä ikään kuin eksklusiivisuuden tunne synnyttäisi yhtä vahvoja reaktioita huolimatta siitä, onko ulkopuolelle jäämisen peruste tulenarka rodullistamisen politiikka tai yksilön kokema syrjintä improtaustansa vuoksi.
Lindfors peräänkuulutti kentän portinvartijoita ja kysyi, missä koulutusinstituutioiden ja teatterilaitosten vallankäyttäjät ovat, kun tällaista keskustelua käydään Lindforsin kokemuksen mukaan ensimmäistä kertaa. Tällaisten keskustelujen aika on vielä edessä. Ehkä lauantaisen paneelikeskustelun kompastuskivi oli tosin se, että se perustui inklusiivisuuden ja eksklusiivisuuden käsitteille, joissa on erottamaton subjektiivisen kokemuksen konnotaatio. Sanat aukeavat jokaiselle omasta kokemuksesta käsin. Silti lauantainen päivä tuntui tärkeältä keskustelunavaukselta.
Vaikka nykytaiteen jälkeiset muodot eivät yhdessä viikonlopussa ratkea, onnistui festivaali todentamaan, että keskustelu näistä teemoista on paitsi mahdollista, myös että sen tarpeellisuuteen ollaan heräämässä.
Niko Hallikainen
Kirjoittaja on vapaa tanssikriitikko ja poikkitaiteellinen aktivisti, jonka kirjoituksia julkaistaan Zodiakin Okulaari-blogissa, Teatteri&Tanssissa, Voimassa ja Liikekielessä.
Kuva festivaalilta Oleg Soulimenkon teoksesta Meet the Shaman. Kuva: Andreas Hirsch.
