Jenni Sainio – ”Minua viehättävä piirre juuri tanssissa, kuten tässäkin, on esiintyjien kokonaisvaltainen, äänekäs hengästyminen. Näytellessäkin hengästyy, mutta eri tavalla. Ja se on pystyttävä piilottamaan replikoinnin takia,” toteaa näyttelijä Minttu Mustakallio.
Kuva: Kaapo Kamu
”Se oli lopulta aika outo juttu”
Pyöräilykypärä kädessään loppukeväiseen Ateneumiin saapuva näyttelijä Minttu Mustakallio, 33, tervehtii rennosti. Ateneum-salissa muutama päivä sitten ensi-iltansa saanut suomalaisen nykysirkusryhmä Cirko Aereon esitys FUR! tuntuu hänestä piristävältä vaihtoehdolta siksi, ettei hän tunne ketään sen esiintyjistä. Mustakallio kertoo, että hänen katsomissaan esityksissä on lähes aina mukana joku tuttu tai ystävä, mikä tietenkin värittää omaa katsomiskokemusta. Hän odottaa innolla esitystä myös sen poikkitaiteellisuudesta johtuen.
Kyseistä teosta kuvaillaan käsiohjelmassa akrobatiaa, jongleerausta ja nykytanssia yhdistäväksi esityshybridiksi. Mukana on viisi esiintyjää, joista kolme on ulkomailta. Japanilainen tanssija Takako Matsuda, ruotsalainen jonglööri Erik Åberg ja venäläinen käsinseisoja-akrobaatti Vladimir Grinchenko tuovat kansainvälistä lisää Sanna Silvennoisen ja Petri Tuomisen rinnalle. Ohjaus on sirkustaiteilija Maksim Komaron.
”Käyn katsomassa jonkin verran tanssia. Nyt äitiyslomalla tosin on tullut nähtyä vähemmän”, Mustakallio kertoo. Viimeksi hän kertoo nähneensä Gruppen Fyranin esityksen menneenä syksynä.
Äitiyslomasta huolimatta hän on myös tehnyt töitä: Katja Kallion romaaniin perustuvan Sooloilua -elokuvan kuvaukset ovat viime metreillä. Elokuvan ohjaa Lauri Nurkse, ja se saa ensi-iltansa tämän vuoden joulukuussa. Sitä ennen syyskuussa teattereihin tulee J-P Siilin ohjaama Ganes -niminen elokuva, joka kertoo Hurriganesin ja Remu Aaltosen tarinan. Mustakallio esittää elokuvassa Remun legendaarista äitiä Eevaa. Hän on ehtinyt tv-työhönkin ollen mukana syksyllä televisiossa alkavassa improvisaatiosarjassa. Teatteriin Mustakallio palaa syksyllä.
Ateneum-salin katsomossa näyttää riittävän yleisöä marginaalitaiteenlajinkin esitykseen.
”Jään tähän, jos mun täytyy vielä arvostella tätä”, Mustakallio sanoo istuutuessaan hyvälle paikalle toiseen riviin sekä kysyttyään, minkä tyyppinen juttu tästä lehteen tuleekaan.
Reilun tunnin mittainen esitys sisältää liikettä sekä lattialla että keskinäyttämölle pystytetyssä akrobatiatelineessä. Teoksen visuaalinen ilme on pitkälti musta-punainen lavastuksen ja puvustuksen osalta. Valot ovat monessa kohtauksessa häiritsevän himmeät, eivätkä esiintyjät aina näy kunnolla edes katsomon toiseen riviin.
Välineinä käytössä on jongleerauspallot, käsinseisontateline ja monta pientä tiiliskiven tyyppistä laatikkoa. Musiikki on RinneRadiosta tutun Verneri Lumen käsialaa. Teos koostuu lyhyistä yksittäisistä kohtauksista – tavallaan ohjelmanumeroista.
Siirryttyämme esityksen jälkeen Ateneumin kahvilaan kahvin ja kakkupalan äärelle Mustakallio aloittaa mietteliään näköisenä: ”Se oli lopulta aika outo juttu. Halusin kovasti tykätä siitä, mutten kyllä loppujen lopuksi tykännyt.”
Hän ihmettelee esityksen olleen niin tummasävyinen tarkoittaen valaistusta. ”Ja miksi jokainen esiintyjä toimi niin kovin yksin ja kasvottomana?” hän pohtii. ”Olisin halunnut nähdä mitä mieltä he olivat tekemästään. Miksi liike piti tehdä mahdollisimman ilmeettömästi?” hän yltyy luettelemaan esityksen ilmeisiä heikkouksia.
Esityksen pimeys tuntuu haitanneen häntä muutenkin. ”Miksi esiintyjät odottivat vuoroaan pimeässä? Toivon aina, että näkisin näyttämöllä vuoroaan odottavat ihmiset. He näyttivät surumielisiltä ja pitkästyneiltä.”
Sitten hän lataa rauhallisesti mutta suoraan: ”En saanut tästä biisistä energiaa, enkä löytänyt sen kertomaa tarinaa. Ajatukseni olivat koko ajan tekijöissä. Jäi todella raskas olo. Näytti siltä, kuin esiintyjät esityksen loputtua saisivat kuritusta. Heidät oli jollain tavoin kahlittu.”
Mustakallio hämmästelee teoksen maskuliinisuutta, jonka hän koki tylsäksi. Hän näki sen duetot naista alentavina ja aggressiivisina. ”Miehet olivat miehiä – naiset puolestaan tyttöjä, joita piiloteltiin, rullattiin ja raahattiin.” Hän toivoo, että näyttämöllä esitettävään asiaan löydettäisiin kunnon näkökulma eli jotakin sanottavaa – oli aihe kuinka käsittämätön tahansa.
Esityksen teemaksi hän kykenee lopulta nimeämään ainakin väkivallan. Teoksen nimen viittauksen turkiksiin ja sitä kautta eläimiin hän kokee jääneen lähes olemattomaksi ilmaisussa. Eläinten liikkuminen hänelle oli tullut mieleen vain teoksen alussa kahden esiintyjän roikkuessa akrobatiatelineen rautatangoilla.
Hän sanoo toivoneensa, että ohjauksessa olisi keskitytty joko luomaan esiintyjien välisestä vuorovaikutuksesta paljon vahvempaa tai sitten korostetusti eroteltu henkilöt toisistaan. Nyt tämä tuntui jäävän johonkin puolitiehen, minkä vuoksi teos vaikutti hänestä keskeneräiseltä.
”Ei ole yleensä hyvä merkki, jos mietin katsoessa miten tekisin teoksen toisin”, hän perustelee. Harmittelemme yhdessä esityksen jääneen mielestämme etäiseksi.
Jotakin positiivista hän sentään on huomioinut: ”Minua viehättävä piirre juuri tanssissa, kuten tässäkin, on esiintyjien kokonaisvaltainen, äänekäs hengästyminen. Näytellessäkin hengästyy, mutta eri tavalla. Ja se on pystyttävä piilottamaan replikoinnin takia.”
Mustakallion kakkupala hupenee, samoin kuin pienen tyttövauvan äidin vapaa-aika.
Hän kehuu vielä esiintyjien kansainvälisyyden näkyneen etenkin heidän taitavuutena. Samalla hän toteaa, että on harmi jos taito jää ikään kuin esityksen sisään. ”Tuntui siltä, ettei heillä ollut keinoja saada sitä ulos yleisöön asti. Aivan kuin tuollainen taitavuus olisi ollut heille merkityksetöntä.”
Esityksessä omaa äidinkieltään puhuneiden vierailevien esiintyjien repliikkejä Mustakallio piti raikkaana lisänä. ”Pidän paljon etenkin japanin kielestä. Ja japanilainen tanssija oli myös ihastuttava näyttämöllä!”, hän lopulta heltyy.
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
