Julkaistu 4.8.2022
Tämä päiväkirja on syntynyt osana Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämöllä 9.8.2022 ensi-iltansa saavan teokseni Last Hurrah työprosessia. Avaan kirjoituksessa soolon tekemiseen liittyviä havaintoja ja tuntemuksia, sekä pohdin koreografiaa mm. esiintyjän, koreografin ja katsojan näkökulmasta. Olen työstänyt teosta Routa Companyn residenssissä Kajaanissa marraskuussa 2021, Liisa Pentti +Co.:n residenssissä kesäkuussa 2022 ja Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilassa heinäkuussa 2022. Prosessissa on ollut mukana upeita kollegoita, joita ilman teosta ei olisi. Kiitos Sanni Kriikku, Jouni Järvenpää, Anne Naukkarinen, Suvi Tuominen, Maya Oliva ja Selma Reynisdóttir tarkoista havainnoista ja kaikesta avusta.
27.6.2022 Liisa Pentti +Co:n studio, Hernesaari
SISÄISYYS JA ULKOISUUS
Tänään on kuuma. Studioon kantautuu syntetisaattorin säveliä viereisen äänitysstudion avoimesta ikkunasta. Työskentely on nihkeää, joten päätän mennä uimaan. Uinnin jälkeen mietin, olikohan vedessä sinilevää.
Tämä on ensimmäinen päiväkirjamerkintäni sitten teinivuosien. Ajatuksena olisi käsitellä sisäisyyttä ja ulkoisuutta koreografisessa prosessissa. Kirjoitin näistä myös Teakin opinnäytteessäni. Huomaan, että nyt aihe tuntuukin melko puiselta. Englannikieliset “inside” ja “outside” eivät käänny ketterästi suomeksi. Ajatus tökkii, mutta yritän kuitenkin.
Kun koreografioin, häilyn jatkuvasti sisäisen ja ulkoisen rajamaastossa. Last Hurrah:n tapauksessa, koska kyseessä on soolo, tämä häilyminen tulee erityisen läsnäolevaksi. Sooloa tehdessäni olen sekä esiintyjä että koreografi, jolloin minun on samanaikaisesti koettava esitys sisältäpäin ja nähtävä se ulkoapäin. Koen, että minun on jatkuvasti joko käytävä dialogia jonkun kanssa, joka katsoo tekemistäni ulkopuolelta, tai videokuvattava itseäni. Minulle on tärkeää, että jollain tapaa näen itseni ulkoapäin, vaikken tietenkään koskaan voi nähdä itseäni kokonaan, kolmiulotteisena, olemuksineni ja maneereineni. Sisäisen ja ulkoisen vuoropuhelu on keskeistä, koska se auttaa minua ymmärtämään, minkälaisia merkityksiä liikkeeni ja toimintoni synnyttävät. Se, miltä jokin tuntuu, ei läheskään aina vastaa sitä, miltä se näyttää.
Esiintyjän ja koreografin suhteen lisäksi sisäisyyttä ja ulkoisuutta voi ajatella esimerkiksi tekijän ja yleisön suhteena. Mikä on teoksessa merkittävää minulle ja miten joku muu mahdollisesti näkisi tämän? Toisaalta katsojan näkökulmasta hänen kokemuksensa edustaa sisäisyyttä ja esitys ulkoisuutta. Myös vaikkapa tämän tekstin ja esityksen suhde voidaan nähdä sisäisyytenä ja ulkoisuutena. Ehkä esitys on sisäisyys ja tämä teksti analysoi sitä ulkopuolelta, etäältä. Tai sitten tämä teksti edustaa sisäisyyttä, minun sisäisiä ajatuksia, ja esitys on olemassa tämän tekstin ulkopuolella.
Opinnäytteessäni käytin Möbiuksen nauhan metaforaa kuvaamaan sisäisen ja ulkoisen suhdetta. Seuraamalla nauhan sisäpintaa, päätyy väistämättä ulkopinnalle, ja nämä pinnat ovat kaksi eri asiaa, jotka salakavalasti muuttuvat toisikseen. Minusta Möbiuksen nauha on mahtava metafora about kaikelle. Sen ehdottama ajattelu on yksinkertainen tapa purkaa dualismeja kieltämättä asioiden erillisyyttä.
Uinnin jälkeen mieleni tekee kahvia. Pyöräilen punavuorelaiseen kahvilaan, jossa on paljon hipstereitä. Avaan kahvin kylkiäisenä saamani Thong Tham Nai fortune rollin kääreen. Lehtevän taikinakuoren sisältä löytyy paperilappunen, jossa lukee ”The stars are in alignment. It’s time to buy more garb.” (jotakuinkin “Tähdet ovat oikeassa asennossa, on aika ostaa lisää tamineita.”) Tyytyväisenä tähän ohjeeseen suuntaan kohti vaatekauppaa valitsemaan esitykseeni asukokonaisuutta.
28.6.2022 Liisa Pentti +Co:n studio, Hernesaari
ILMAPALLO-ONGELMA
Mitä haluan ilmapallokohtaukselta? Onko se vain ”temppu”, joka tuntui hauskalta ensimmäisellä kerralla, vai onko siinä jotain? Mikä on kehollinen tilani siinä kohtaa? Biisikin mietityttää, se on niin sentimentaalinen, että melkein alkaa yököttää. Mutta sehän on juurikin se pointti tässä… Kohtaus pelaa kliseisyydellä, mutta toivottavasti tavoittaa myös jotain syvempää ja oudompaa. Kun heitän lopussa tyhjentyneen pallon pois kuin roskan, tunnelma muuttuu merkittävästi. Ehkä se ”efekti” vaatii überherkistelyn pohjakseen. Aargh en tiedä.
Ilmapallokohtaus: pilli suussa, katsoo eka poispäin, sitten palloon, pallo tyhjenee hitaasti, ekan säkeistön jälkeen ulahduksia!
Skenografia: siniset messumatot, pillikasoja siellä täällä
30.6.2022 hipsterikahvila, Punavuori
KUPLAT
Ulkoisena silmäparina Anne Naukkarinen. Hyviä huomioita ja konkreettisia ehdotuksia. Esim. tauon pitäminen pillimonsterin jälkeen. Menee ja nojaa seinään. Sit kerää pillit ja aloittaa ilmapallon puhalluksen. Lopuksi laittaa sen johonkin ”iholle”. EI sinistä mattoa, siitä tulee mieleen vesi tai taivas. Harmaa matto parempi, assosioituu ehkä toimiston kokolattiamattoon tms.
Tänään sisäisen (minun) ja ulkoisen (jonkun toisen) katseen erot tulivat taas näkyviin. Tuntuu, että yksin ollessani keskityn liikaa epäolennaisiin asioihin. Kun työstän sooloa yksikseni leijun ikään kuin tyhjiössä. En ole ihan varma tapahtuuko mitään todella, vai vain omassa päässäni. Sooloprosessissa voi tulla samalla tavalla vieraantunut olo kuin kahdeksan tunnin Netflix-bingetyksen aikana. Tunnetasolla tapahtuu paljon ja sykekin välillä nousee, mutta oikeastaan ei tapahdu mitään, elämä ei etene, ainakaan sillä tavalla kuin sen haluaisi etenevän, eikä ketään kiinnosta.
Taiteen tekeminen vaatii välillä kuplaan vetäytymistä, kaiken ympäröivän poissulkemista ja keskittymistä siihen, mikä tuntuu omasta mielestä tärkeältä. Tästä kuplasta on kuitenkin pystyttävä tulemaan ulos, jotta saa asetettua omat puuhastelunsa osaksi laajempaa kontekstia, diskurssia, kiertävien affektien sekamelskaa ja maailmaa. Tästä syystä minulle on tärkeää näyttää keskeneräisiä tekeleitäni muille ja pyrkiä ottamaan vastaan assosiaatioita muualta kuin omasta päästäni jo prosessin varhaisessa vaiheessa. Näin ympärilleni salakavalasti muodostunut kupla puhkeaa, kuin hakaneulalla räjäytetty ilmapallo, ja teos ottaa askeleen kohti ”jonkin suuremman” osana olemista. Tämä “jokin suurempi” ei tietenkään ole mikään universaali yhteinen konteksti, vaan se on myös kupla, vähän oman pääni kuplaa isompi. Jokaisen katsojan päätä ympäröi myös heidän oma kuplansa ja studio Pasilaa ympäröi teatterin kupla. Koko esitystaide eksisteeraa omassa taidekuplassaan, johon aina silloin tällöin syntyy reikiä, mutta joka harvemmin poksahtaa kokonaan.
On kuuma ja tarjoan Annelle kuplavettä. Juttelemme Ice Hot -tapahtumasta, joka on parhaillaan meneillään Tanssin talossa.
16.7.2022, keittiö, studio Pasila
VASTUUTA, HAAHUILUA JA NÄKÖKULMIA
Residenssi studio Pasilassa alkaa. Suvi on täällä, mikä tuntuu turvalliselta. Käymme läpi käytännön asioita ja otamme kuvan Instagramiin. Harmaa messumatto laitetaan tilaukseen. Näyttämön alla sijaitsevasta ”hissistä” ajoittain kuuluva kolina säikäyttää minut tasaisin väliajoin.
Istun Pasilan keittiössä ja tuijottelen kirkkaan oranssinkeltaisia seiniä. Missään ei enää käytetä tällaisia värejä. Mietin, miten minun tulisi käyttää aikaani residenssissä. Ylitseni pyyhkäisee ahdistuksen aalto. Tämän teoksen kohdalla esiintyjän ja koreografin työn lisäksi olen vastuussa teoksen ääni- ja valosuunnittelusta sekä lavastuksesta. On mielenkiintoista, miten eri taidemuodot aiheuttavat konventioillaan stressiä. Jos ajattelisin tämän teoksen olevan performanssitaidetta, tuskin olisin huolissani siitä, ettei minulla ole äänisuunnittelijaa. Performanssin kohdalla kyse on usein jostakin muusta kuin esteettisesti hiotusta kokonaisuudesta tai koherentista esityksestä, esimerkiksi esiintyjän ja katsojan kohtaamisesta. Ja siitä Last Hurrah:ssakin on kyse. Mutta koska taiteilijana olen kasvanut tanssin kontekstissa, on välillä vaikeaa päästää irti tietyistä odotuksista. Kyse on myös resursseista, tietenkin. Jos ei ole rahaa niin teemme sooloja.
Jos nyt keskityn tämän esityksen keskeisimpiin seikkoihin: assosiaatioihin, tunnelmiin, yleisön ja esiintyjän (minun) suhteeseen, huomaan, että niitä on hyvin vaikea varsinaisesti harjoitella. Assosiaatiokerroksia ja tunnelmia voi toki tietoisesti rakentaa ja analysoida, mutta varsinaista yleisön ja esityksen välistä tilannetta ei voi harjoitella. Haahuilen siis studio Pasilassa keittiön ja näyttämön välillä, kahvia keittäen ja musiikkia kuunnellen. Teen kohtauksia ja kuvaan niitä puhelimella, katson videon ja harmittelen, että tämä ei nyt näytä ollenkaan siltä, miltä tämä tuntuu. Olen itseni sisäinen, ulkoinen ja kolmas silmä. Asetun mielessäni eri tuntemieni ihmisten asemaan ja mietin, mitä he näkisivät: puolisoni isä, entinen professorini, kirjailijaystävä, Pasilan näyttämömestari. Katson tyhjiä penkkejä ja kuvittelen niihin hahmoja. Alkaa tuntua yksinäiseltä, joten asettelen penkeille hattuja.
18.7.2022, näyttämö, studio Pasila
HUOH
Tänään aloin kyseenalaistaa koko hommaa. Ärsyttää kun itseään kuvaamalla ei saa kunnolla käsitystä siitä, mitä tapahtuu. Tunnelma on ihan erilainen. Lava alkoi tuntua liian suurelta, joten siirsin tuoleja lähemmäksi. 300 euron kamera, jolla ajattelin saavani parempaa kuvaa kuin iPhonella, ei toimita virkaansa. Pitäisi ostaa vielä laajakulmalinssi erikseen, 50 €.
Huppari on ehkä sittenkin sopivampi vaate kuin lyhythihainen paita. Olen väsynyt, kun olen ajatellut niin paljon. Ne ajatukset ei tahdo jaksaa enää muotoutua kirjoitukseksi joten lopetan tähän.
19.7.2022, keittiö, studio Pasila
TAIDE JA ROSKA
Tänään on tapahtunut jotain dramaattista. Käärmepillit, jotka eilen jätin lavalle, on siivottu pois, todennäköisesti heitetty roskiin, sillä en löydä niitä mistään. Ensin menen paniikkiin ja soitan Suville. Sitten vähän rauhoitun ja tajuan, että saahan niitä pillejä lisää kaupasta.
Pillivälikohtaus saa minut pohtimaan taiteen ja roskan välistä suhdetta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun siivooja on vahingossa pyyhkäissyt osan taideteosta jätesäkkiin. Esimerkiksi vuonna 2014 Helsingin Taidehallissa siivooja pesi pois osan taiteilija Seppo Salmisen performanssia. Saksassa vuonna 2011 siivooja ”tuhosi” Martin Klippenbergin teoksen poistamalla siitä tahran. Nämä tapaukset huvittavat minua, sillä ne tuovat näkyväksi sen, miten absurdeja asioita taide ja sen (taloudellinen) arvo ovat. Kenelle taideteos on arvokas ja miksi?
Mietin taiteen arvoa taiteilijan näkökulmasta. Arvo liittyy jotenkin sisäiseen motivaatioon, siihen kuuluisaan ”miksi?”-kysymykseen, jota apurahahakemuksissakin kannustetaan pohtimaan. Kysymystä voi lähestyä kahtaalta: miksi minä teen tätä ja miksi jonkun muun pitäisi nähdä tämä. Omassa ajattelussani nämä kysymykset ovat tiiviisti toisiinsa kietoutuneet, eikä yhteen voi vastata ottamalla huomioon toista. Aiemmin mainittu Möbiuksen nauha soveltuu myös näiden kysymysten suhteen kuvaksi.
”Miksi?”-kysymys on aina ärsyttänyt minua, sillä se sisältää mielestäni oletuksen, että taiteella pitää olla jokin välinearvo. Kuka hyötyy tästä, miten tämä rakentaa parempaa maailmaa? Samalla ”miksi?” on perustavanlaatuinen, eksistentiaalinen kysymys, jota taiteilijan pitäisi kysyä itseltään päivittäin. Taide, erityisesti esitystaide, on jonkinlaista keskustelua eri olemisen tapojen välillä ja jonkun (katsojan) on haluttava käydä sitä keskustelua teoksen kanssa.
Henkilökohtainen ”draivi” taiteen tekemiseen ja uteliaisuus maailmaa kohtaan ovat taiteen tekemisen peruspilareita. Jotkut kutsuvat sitä rakkaudeksi tai intohimoksi. Tämä draivi saattaa joskus hämärtyä, jos vaikka yrittää selittää hakemuksessa, millä tavalla oma teos parantaa nuorten asemaa Pohjoismaissa tai auttaa ratkaisemaan ekokriisin.
Sisäisen motivaation olemassaolo jätetään mielestäni nykyisessä taideopetuksessa ja taiteesta puhuttaessa usein kokonaan huomiotta. Taiteen tekemistä kannustetaan motivoimaan ulkoisista kriteereistä käsin: miten teos sijoittuu aikamme yhteiskuntaan tai taidemuotonsa historialliseen jatkumoon? Molemmat erittäin relevantteja kysymyksiä, mutta usein pohjimmainen impulssi taiteen tekemiseen tulee jostakin aivan muualta. Itselläni tämä impulssi, ja ehkä samalla vastaus miksi?-kysymykseen liittyy yleisöön ja siihen, että haluan taiteellani ehkä luoda jonkinlaisen katkoksen omaani ja muiden elämiin. Että joku katsoisi teosta ja ajattelisi, että “hetkinen, tuo näyttää vähän tältä ja tuolta, mutta onpa kummallista”. Mutta onko tämä nyt sitten sisäinen vai ulkoinen motivaatio? Hmm…
Usean siivousfirmaan suunnatun äkäisen puhelun ja tekstiviestin jälkeen (”Ettekö te tunne teatterin kultaista sääntöä?”) käy ilmi, että pillit olikin kerätty siististi pussiin ja laitettu säilöön siivouskomeroon. Minua kiusaannuttaa koko homma. Häpeän kuplaani, jossa taiteelliset puuhasteluni tuntuvat niin hirmuisen tärkeiltä.
21.7.2022
YLLÄTYS
Traileri on valmis. Siitä tuli mielestäni hauska. Suvikin tykkäsi. Keksin yhden uuden jutun teokseen, se olkoon yllätys.
Olen täysin kyllästynyt kuuntelemaan esityksessä soivia biisejä.
23.7.2022 keittiö, Roihuvuori
KATSE JA KOREOGRAFIA
Sanni tuli tänään katsomaan. Hän on ollut Last Hurrah:n prosessissa alusta asti mukana. Teos sai alkusa Routa Companyn residenssissä Kajaanissa marraskuussa 2021. Työstimme siellä Sannin kanssa sooloja siten, että vuorottelimme toistemme ulkoisena silmänä.
Minua jännitti esiintyä Sannille pitkän tauon jälkeen. Esityksen rakenne ja sisältö eivät ole juurikaan muuttuneet siitä, millaisia ne olivat Kajaanissa. Kuitenkin tilanne on Pasilassa eri, yleisöä on (toivottavasti) enemmän, kyseessä on iso teatterilava ja Nykyesityksen näyttämö.
Sanni (ja aiemmin viikolla myös Suvi) kommentoi sellaisia asioita, jotka ovat tässä esityksessä keskeisiä, mutta joita en voi itse nähdä esiintyessäni, kuten miltä yleisössä oleminen tuntuu ja millä tavoin esiintyjän näkökulmasta pieniltä yksityiskohdilta vaikuttavat asiat voivat muuttaa koko teoksen luentaa. Näistä esimerkkejä ovat ilmapallojen järjestys alussa, katseen suunta ja sukat.
Olen huomannut, että jään helposti jumiin teoskokonaisuuden kannalta epäolennaisiin asioihin, kuten alun askelluksen (epä)virtuoottisuuteen tai siihen, mihin nurkkaan harhailen missäkin kohtaa. Kun katson itseäni kameran näytöltä, tällaiset asiat nousevat esiin, koska koko edellämainittu ja erittäin olennainen esitystilanne puuttuu. Olen pitkään ajatellut koreografian olevan lavalla tapahtuvien asioiden järjestelemistä, mutta tämän teoksen myötä olen alkanut ajatella, että koreografia onkin esiintyjän ja katsojan välisen suhteen järjestelemistä. Eli sisäisen ja ulkoisen näkökulman/katseen/tunteen/liikkeen vuoropuhelu on prosessin ohella olennainen osa myös itse esitystilannetta. Möbiuksen nauha, valitsen sinut jälleen metaforakseni!
Keskustelimme Sannin kanssa siitä, miten esiintyjän katse vaikuttaa yleisön kokemukseen. Kun esiintyjän katse ei kohdistu suoraan katsojaan, katsoja voi “rentoutua” tirkistelijän asemaan. Hän voi seurata esiintyjän tekemisiä omilla ehdoillaan ja samaistua esiintyjään. Kun esiintyjä katsoo katsojaa silmiin, tilanteesta tulee välittömästi sosiaalinen, kahdenkeskeinen, ja vallan kysymykset nousevat esiin. Tällöin katsoja ei samalla tavalla voi keskittyä siihen, mitä esiintyjä tekee, vaan koko fokus on katseessa. Itse katsojan asemassa ollessani koen aina velvollisuudekseni ikään kuin tukea esiintyjää, jos hän katsoo minua. En kehtaa kääntää katsettani pois. Tilanne on usein kiusallinen. Toisaalta esiintyessäni nautin suunnattomasti katsojien tuijottamisesta, ehkä liiaksikin. Unohdan välillä, että voin myös olla katsomatta.
Kokeilen erilaisia katseita: tyhjää katsetta, mulkoilua, silmien pyörittelyä, lempeää katsetta, flirttailevaa katsetta, pidättyväistä katsetta. Seuraava teos, täältä tullaan! Sen nimeksi tulee “Silmät ovat sielun peili” ja sitä esitetään huvipuistojen peilisaleissa.
27.7.2022, parveke, Roihuvuori
KIUSALLISUUDEN TASOT
Ensi-ilta lähestyy ja paineet kasautuvat. Selma ja Maya olivat tänään katsomassa. Sain jälleen erittäin hyödyllistä palautetta ja ideoita. Rakastan sitä, että lähes kaikki, jotka ovat nähneet tämän teoksen läpimenon, ovat antaneet hyvin konkreettisia ehdotuksia. Palaute ei ole niinkään ollut “oletko miettinyt tätä ja tuota”, vaan “minusta sinun pitäisi tehdä tässä kohtaa näin.”
Kun ehdotuksia tulvii monesta suunnasta saatan välillä kadottaa oman punaisen lankani. Suhtaudun hyvin avoimesti ehdotuksiin ja pidän niitä useimmiten loistavina. Mutta joskus on myös hyvä todeta, että ei, tämän on oltava näin koska se tuntuu minusta oikealta. Esitysprosessissa valintoja ohjaavat kriteerit, joita ei aina ole helppo sanoittaa. Last Hurrah:n tapauksessa kriteereinä toimivat mm. assosiaatioiden moninaisuus ja teoksen affektiivinen lähtökohta, tyhjyyden ja kiusaantuineisuuden tunne milleniaalin kehossa.
Mietin Selman ja Mayan palautteen jälkeen kiusallisuuden tasoja. Esitys on aina jossain määrin kiusallinen tilanne, erityisesti jos siinä rikotaan neljännen seinän konventio, kuten nykyesityksissä usein. Last Hurrah:ssa kiusallisuus on yksi esityksen teemoista ja teoksen kuvasto leikittelee erilaisilla kiusallisilla, juhlista tutuilla tilanteilla. Kuvaston lisäksi kyse on kuitenkin myös ihan oikeasti kiusallisesta tilanteesta, joka tulee näkyväksi erityisesti siirtymäkohdissa, joissa esiintyjä (minä) ikään kuin “putoaa” omaksi itsekseen. Onko tässä jopa kyse jonkinlaisesta metakiusallisuudesta? Yritän miettiä, kuinka paljon haluan hallita teoksen kiusallisuutta, ja kuinka paljon haluan jättää ns. herran haltuun. Jokaisen katsojan kokemus kiusallisuudesta on kuitenkin erilainen.
31.7.2022, sohva, Roihuvuori
VIIMEINEN MERKINTÄ
Ensi-iltaan on reilu viikko. Olen iloinen ja kauhuissani.
Luen aiempia päiväkirjamerkintöjäni ja tajuan, että tämän tekstin tyyli heijastelee jokseenkin paikkansapitävästi Last Hurrah:n tekoprosessin luonnetta. Välillä on selkeää ja kirkasta, välillä epäloogista ja sekavaa. Tajuan myös, etten ole puhunut teoksen sisällöstä kauheasti. Se on varmaankin ollut tarkoituksellista, etten spoilaisi liiaksi esityskokemusta niille sadoille lukijoilleni, jotka myös haluavat nähdä teoksen.
On sunnuntai ja aurinko on laskemassa. Ilma on viileä ja ilta pimenevä. Ajattelen pala kurkussa, että tämä kesä saattaa olla Suomen sään viimeinen hurraahuuto ennen sietämättömien lämpöaaltojen aikakautta.
Tähän päättyy päiväkirjani.
Sara Grotenfelt
Lisää teoksesta Helsingin Kaupunginteatterin sivuilta.
Kuvatiedot: Artikkelikuva Suvi Tuominen. Muut kuvat ovat screenshoteja harjoitusvideoista ja trailerista. Trailerin on kuvannut Suvi Tuominen.
