Kirsi Monni -Nina Viitamäki kertoi tunnelmistaan ennen Jim Morrisonin rocklyriikkaan perustuvan Seis!-tanssiteoksensa uusintaensi-iltaa.
”En halunnut olla pelkkä ’puhuva pää’ vaan ’puhuva keho’. Banaalius hävisi sanoista, kun ajattelin, miten tekstit liikuttavat minua fyysisesti ja emotionaalisesti. En koe, että kopioin Morrisonia, vaan tuon esiin omia ajatuksiani naisen elämästä, omasta elämästäni.”
Haastattelun toimitti julkaistavaksi Zodiak – Uuden tanssin keskus. Kuva: Petri Salmela
Rock-kukkoilua naisellisesti
Mitkä ovat tunnelmat ensi-illan [4.8.2008] kynnyksellä?
Kyllä tässä on ihan ensi-illan tunnelmaa ja rutinaa vaikka kyseessä onkin uusinta toukokuulta. Teos on periaatteessa sama, mutta olen lisännyt pientä ekstraa niitä varten, jotka mahdollisesti näkivät teoksen jo toukokuussa. Teoksessa on tarkka käsikirjoitus ja on tuntunut hyvältä palata siihen. Suurempaan päivityksen ei ole ollut tarvetta, sillä rakenne sallii myös kulloisenkin esitystilanteen ja vireen huomioon ottamisen. Olen työstänyt teosta nyt kuukauden päivät ja on ollut hienoa kokea uusia oivalluksen ja ajatuksen kirkastumisen hetkiä teoksen parissa.
Esitystäsi voisi luonnehtia tanssi-puhelaulu-performanssiksi tai Jim Morrisonin rock-lyriikan lihallistumaksi tanssien. Miten uit Morrisonin liiveihin tai paremminkin, miten Morrison ui sinun liiveihisi?
Alun perin olin tekemässä teosta omasta historiastani, suhteestani menneisyyteen. Doors ja Morrison tulivat mukaan nurkan takaa, varkain, kun ajattelin omaa suhdettani populäärikulttuuriin. Olen kuunnellut aikoinaan paljonkin 60-luvun rockia ja lukenut rock-elämänkertoja Hendrixistä Morrisoniin ja katsonut konserttitaltiointeja Woodstockista eri bändeihin.
Tajusin, että tämähän on iso osa omaa historiaani ja persoonaani ja sitä miten miellän itseni myös tanssijana. Ajattelen, että taiteen tekemiseen voi olla samanlainen asenne kuin rokkareilla musiikkiin. Tietty Rock-asenne on minulle läheinen ja vaikuttaa oman tanssijapersoonaani. Oli hienoa tajuta, että voin nostaa tämän puolen omasta historiastani myös tanssiteoksen aiheeksi.
Miten työstit teosta?
Ryhdyin kuuntelemaan Doorsia oikein urakalla, myös muita kuin hittilevyjä. Kun kuuntelin livelevyjä tajusin, että tämä bändihän on ihan teatteria ja avantgardea, ja että Morrisonin tekstit kertovat tarinoita. Tartuin tähän tarinallisuuteen ja siihen, että tekstit ovat oikeastaan aika simppeleitä, naiiveja ja yksinkertaisia. Tämä vapautti oman suhteeni Morrisonin runoihin. Ne antoivat minulle tilaa ja oma suhteeni niihin muuttui rikkaaksi. Sain niistä inspiroituneen otteen. Tietynlaisessa rivoudessaankin ne ruokkivat minun esityksellistä mielikuvitustani. Olen toki joutunut myös leikkaamaan ja liimaamaan joitain tekstejä, jotta olen saanut niistä naisen suuhun sopivia. Jätin esimerkiksi pois tekstinpätkän Morrisonin omista genitaaleista ja sen sellaista…että siihen nähden tämä on enemmänkin ”vaginamonologi”.
Aluksi pelkäsin, että tekstit ovat jopa liian yksinkertaisia, että katsojalle ei avaudu mitään sanoja laajempaa maailmaa ja niiden esittäminen muuttuu banaaliksi. Mutta työstin teosta hakemalla omaa fyysistä suhdettani tekstiin. En halunnut olla pelkkä ”puhuva pää” vaan ”puhuva keho”. Banaalius hävisi sanoista, kun ajattelin, miten tekstit liikuttavat minua fyysisesti ja emotionaalisesti. Tämä ei ollut ihan helppo prosessi, mutta toisaalta ihan normaalia tanssijan työtä. Lisäsin mukaan myös omia tekstejäni ja sitä kautta aloin löytää enemmän henkilökohtaisuutta teokseen ja vapautua Doorsin ja Morrisonin raameista. En koe, että kopioin Morrisonia, vaan tuon esiin omia ajatuksiani naisen elämästä, omasta elämästäni. Minulle on tärkeää tuoda esiin nainen, joka voi olla vahva, lihallinen, konkreettinen, vaikka rivo ja ruma, jos niin haluaa. Rock-kukko goes female.
Kirsi Monni
