Heini Tuoresmäki: Tanssijalta vaaditaan kanttia ryhtyä teokseen, jossa merkittävänä osana on puheilmaisu. Kiinteistövälittäjän rooli on olennainen johdattelija esitykseen, ja tärkeä alun uskottavuuden kannalta.
Näyttö
Koreografia ja konsepti: Hanna Pajala-Assefa
Näyttö
Anti- ’live art’ -festivaalin teemana oli tänä vuonna erityisesti koti sekä toisaalta julkisen että yksityisen tilan kohtaaminen. Tämän takia ’Näyttö’-teos sopi festivaalien ohjelmistoon täydellisesti. Se on paikkasidonnainen, liikkeellisesti improvisaatioon perustava esitys, joka alkaa luodusta asuntoesittelytilaisuudesta. Esiintyjän rooli kiinteistövälittäjänä alkaa kuitenkin vähitellen hajota, ja talon myynti vaihtuu henkilön oman, sisäisen tilan esittelyyn ja paljastumiseen.
Hanna Pajala-Assefa on tanssija, koreografi, tuottaja ja MAD Productionin perustajajäsen. Näyttö-teoksessaan hän tarttuu asioihin hyvin henkilökohtaisesti käsitellessään naiseutta, vahvuutta, kaiken ristiriitaisuutta ja toisaalta kaiken hetkellisyyttä. Tanssijalta vaaditaan kanttia ryhtyä teokseen, jossa merkittävänä osana on puheilmaisu. Kiinteistövälittäjän rooli on olennainen johdattelija esitykseen, ja tärkeä alun uskottavuuden kannalta. Pajala on rakentanut roolinsa hyvin. Teeskentelevä ja hieman maaninen rooli on vihje jostakin, henkilön sisäisestä tilasta. Yleisesti esiintyjältä vaaditaan taas kanttia viedä teosta eteenpäin yksin, hieman epätavallisissa esiintymisolosuhteissa, jossa hetki on altis kaikelle ja tilanne rajaamaton. Ihmiseltä vaaditaan edelleen kanttia näyttää oma haavoittuvaisuutensa, ja olla täydellisen paljaana kaikille tuntemattomille. Pajala on suoriutunut näistä kaikista, ja on tehnyt erittäin arvostettavan työn. Kiinnostavaa oli seurata esiintyjän roolin muuttumista, joka lähti ylikorostetusta roolihahmosta pudoten ja pudoten lopulta esiintyjän henkilökohtaisen minän esilläoloon.
Olen nähnyt Näytön noin vuosi takaperin Helsingissä, Aurinkolahdella sijaitsevassa villassa. Esitys oli silloinkin erittäin puhutteleva, mutta teoksen esittäminen selkeästi jonkun yksityiskodissa, ihmisten yksityisimmässä tilassa loi hyvin intiimin tunnelman nyt nähdylle esitykselle. Esiintyjä oli katsojia lähellä eikä ollut mitään erityistä tilaa katsojille tai esiintyjälle. Katsojana oli todella keskellä tapahtumaa, ja koki jollain tapaa jopa vastuuta esiintyjän ”tilasta”. Esimerkiksi kiinteistövälittäjän roolin alkaessa repeytyä, tilanne muuttui aika koomiseksi. Nauraessaan huomasi kuitenkin pohtivansa, onko se sallittua tai miten voi edes nauraa suhteessa tilanteen vakavuuteen. Katsojana katsojan paikalla tätä pohdintaa tuskin olisi täytynyt käydä. Oli kiinnostavaa olla esityksessä, missä katsojien ja esiintyjän välinen ’raja’ oli rikottu, ja näin olikin hyvin läsnä esiintyjän ’olotilassa’. Näennäinen kontakti väheni tanssijan siirtyessä syvemmälle hänen sisäiseen tilaansa, mutta läsnä oleminen vahvistui molemminpuolisesti. Esitys oli itselleen hyvin vaikuttava ja vahva kokemus, vaikka toisaalta totesikin, että on myös helpotus säilyttää katsojien penkit ja esiintyjien lava erillään.
Esitystä oli jouduttu adaptoimaan kyseiseen, uuteen tilaan, mutta mitään puutteita ei huomannut. Teos ja esiintyjän rooli siirtyivät luonnollisesti ja uskottavasti eteenpäin, ja kerroksista kuoriutui rehellinen loppu. Teoksen loppu oli toisellakin katsomiskerralla yhtä liikuttava, ellei liikuttavampi. Tuntuu, että vasta ANTI-festivaaleilla esitys löysikin sielunsa ja paikkansa.
Heini Tuoresmäki
