Makuuhuoneessa oli erkkeri ja toimiva kakluuni. Mitä muuta voisi makuuhuoneelta toivoa? Keskityimme makuuhuoneen väreilyyn. Se oli, välittäjän sanoja lainatakseni, niin mieletön, että tässä huoneessa ei koskaan näkisi painajaisia.

Olemisen paljautta asuntonäytössä Katajanokalla

On hauskaa, kun on muodostanut jonkinlaisia odotuksia esityksen suhteen ja sitten se, mitä saa, onkin lopulta jotain aivan muuta. Mitä minä odotin? Luulin, että kyseessä on huumorin viritteinen asuntoesittely: pilke silmäkulmassa ja kieli vähän poskessa tehtyä liikekritiikkiä myyntijargonia ja roolien mukanaan tuomia pinnallisuuksia kohtaan. Mitä sitten saan? Ehkä myös tuota, mutta teos avautui lopulta paljon henkilökohtaisempana ja herkkänä, mitä osasin odottaa. Lopulta koti, mikä oli esittelyssä, olikin tanssijan keho ja roolien takaa paljastuva hauras minuus, jonka elämä voi olla yhden verisuonen katkeamisen varassa. Vain yhden suonen.

Esitys kulki suljetusta kohti avoimuutta, kiinni olemisesta kohti paljautta, yleisestä kohti henkilökohtaista. Pajala-Assefa johti meidät hauskasti ja huumorin kannattelemine esittelyrepliikkeineen sekä hienosyisine eleineen yhä syvemmälle maailmaansa. Saimme nähdä, että olohuoneessa oli Sex in the City –tyyppinen Walk in Closet eli suomalaisittain hieman rouhevammin vaatehuone. Ikkunat olivat sodan aikana rikkoutuneet, mutta vaihdettu entistä ehompiin ja mikä parasta: syvät ikkunalaudat olivat edelleen tallella. Sitten kuuntelimme asunnon akustiikkaa.

Esittelijä kertoi, että huoneisto oli vanhempi kuin kukaan meistä ja tulisi olemaan olemassa myös silloin kun kukaan meistä näytöllä olijoista ei enää olisi. Pajala-Assefa vaipui mietteisiin. Tämä oli ensimmäinen viite siitä, että asuntoesittelyn merkitys kuroutuisi lopulta kohti kehollisuuttamme, haavoittuvaisuutemme ja kuolevaisuutemme. Että tässä kaikessa olisi piilossa isompia merkityksiä kuin ne, mitä ensi silmäyksellä näimme.

Makuuhuoneessa oli erkkeri ja toimiva kakluuni. Mitä muuta voisi makuuhuoneelta toivoa? Keskityimme makuuhuoneen väreilyyn. Se oli, välittäjän sanoja lainatakseni, niin mieletön, että tässä huoneessa ei koskaan näkisi painajaisia.

Ja sijainti. ”Jos asunnon hinta tuntuu hieman korkealta, niin mieti, että tutkitusti lähiöissä kuollaan muutaman vuoden nuorempana kuin kalliimmilla asuntoalueilla. Mitä on muutama kymppitonni siihen suhteutettuna, että pelissä on elämä ja kuolema?” Olimme kaikki vakuuttuneita ja valmiita antamaan tarjouksen. Halusimme ostaa Pajala-Assefalta kuolemattomuuden. Vai oliko se kaupan?

”Ja raitiovaunu 7B kulkee ihan ikkunan alta!” Raitiovaunujen tasaisen kolinan ajatteleminen saatteli asuntoesittelijämme uneen. Unikohtaus oli herkullinen ja olisin mielelläni viipynyt vielä pidempään esittelijän uneen vaipumisvaiheessa. Erkkerin edustalla ollut lepotuoli oli muotokielensä puolesta kuin tehty kohtaukseen. Pajala-Assefan orgaanisesta uupumisesta ja tuolin mutkikkaan ryhdikkäästä muotista syntyi ihanan kannateltua raukeutta.

Keittiön puolella esittelijä sai lisää tuulta väsyneisiin purjeisiinsa ja myyntipuheet alkoivat pyöriä ympyrää. Lopen kyllästyneen ja väsyneen välittäjän kuori alkoi lopullisesti revetä. Asunnonylistysmessut alkoivat toistaa itseään ja välittäjä piiskasi itseään kohti kaappihysteriaa. ”Ja sitten täältä löytyy vesihana! Lujaa tekoa sekin! Ja kaappeja, ihan mielettömästi kaappeja ja uuni! Ja kaappeja!”

Ensin minua nauratti ja lopulta melkein itketti. Tiskipöydälle väsähtänyt, roolilleen periksi antanut välittäjä siirtyi takaisin makuuhuoneeseen, eikä pyytänyt meitä enää matkaansa. Silti siirryimme kuuliaisesti hänen perässään.

Olimme siirtyneet lopullisesti tilasta välittäjään. Roolista pinnan alle.

Näyttö ei lopulta ollutkaan asuntonäyttö, vaan se oli itsensä näyttö: oman kehollisuuden paljastaminen, roolien riisuminen ja pinnan kuoriminen. Makuuhuoneessa Pajala-Assefa tanssi, liikehti ja kaatuili rajusti pienessä tilassa. Tunnelma oli intiimi. Välillä teki mieli kyykistyä alas ja katsoa esiintyjää samalta korkeudelta. Tuntui jotenkin valtapoliittiselta katsella jaloissaan möyrivää tanssijaa ylhäältä alaspäin. Läheltä avautuva lintuperspektiivi sai minut välillä oudon vaivaantuneeksi.

”Tällainen minä olen” sanoi alaston välittäjä ”Kehoni, kotini. Olen inhonnut sitä, rakastanut sitä, piiskannut sitä, venyttänyt sitä, kantanut lapsia siinä….”. Keho, samanaikaisesti hauraana ja haavoittuvaisena, eikä koskaan riittävänä sellaisena kuin se on. Eikä koskaan tiedä, milloin keho jättää. Joka päivä yhtä kuolevaisena.

Teos oli hieno ja luova osoitus paikkakohtaisen tanssitaiteen mahdollisuuksista. Se, että teos toteutui jonkun oikeassa kodissa, loi tunnelmaa ja teki tarinasta uskottavamman kuin näyttämötila olisi koskaan tehnyt. Kodissa olevat elämän jäljet ottivat luontevasti paikkansa osana teosta. Pajala-Assefa oli lähellä ja otti lyhyitä katsekontakteja. Silti tilanteessa ei tuntenut oloaan turvattomaksi. Pajala-Assefan replikointi oli luontevaa. Monessa kohtauksessa olisi liioitetellulla puheella voinut syöstä esityksen patetian syövereihin, mutta tämän suon Pajala-Assefa taitavasti vältti.

Kun poistuimme asunnosta, niin unohdimme jalkoihimme siniset kenkäsuojat. Just näinhän aina oikeilla asuntonäytöilläkin käy.

Katja Keränen