My private biopolitics (Asentić), Liikkeellä marraskuussa, Kiasma, 2008

Vaikka teos demarginalisoituu vääjäämättä ja saa taatusti kopioijia ympäri Eurooppaa, on tärkeää, että marginaali löytää edes joskus, hetkellisesti, lokaalisti, aina samalla jo sulautuen ja kopioituen osaksi kaanonia oman ainutlaatuisen näkökulmansa ja äänensä.

 


 

Saša Asentić: My private biopolitics

 

Teos ja esitys: Saša Asentić

Assistentti: Olivera Kovačević-Crnjanski
Dramaturgia ja esitysteorian tuki: Ana Vujanović
Tuottaja: Per.Art
Esitys on osa INDICO DANCEn taiteellisen tutkimuksen projektia
Osatuotanto: Centre National de la Danse – Paris, research in residency (Theorem Dance residencies), THe FaMa
Tuella: DanceWEB, EU:n Kulttuuri 2000 ohjelman puitteissa
Ensiesitys: 11. helmikuuta 2007, Serbian kansallisteatteri – Novi Sad

 

Kiasma, su 2.11.2008

Kuva: Dragana Stevanovic Dragas

Kuva: Dragana Stevanovic Dragas

 

 

Ko-/de-/re-/kon-/o-/struk-/gra-/ti-/fi-/o/a?

Miten tämä pitäisi sanoa: teos on koreografiaa/esitystaidetta, joka lainaa eleensä dekonstruktiolta? Se on monologi siitä teoksesta ja siitä todellisuudesta, joka tämä teos on ja jossa se “sijaitsee”. Teos on siis ikään kuin reaaliaikainen “dekonstruktion” akti, jos näin olisi lupa yrittää asia sanoa.

Saša Asentić käyttää muun muassa monologissaan jatkuvasti sanaa “jälki”. My private biopolitics on teos, joka koostuu Asentićin erään “keskeneräisen”, ainakin tämän teoksen katsojille olemattoman soolon jäljistä. Asentić tähdentää, että ehkä koko soolo onkin olemassa vain näinä jälkinä, jotka ovatkin jo tämä toinen nyt nähtävä teos, joka ei sekään ole aivan varauksetta teos (ainakaan missään kovin perinteisessä mielessä). Seon vaan yksinkertaisesti eräänlainen puheakti, tiedostava ele taidetanssimaailmassa.

Lavalla on tätä imaginääristä sooloa varten kerääntynyttä materiaalia, kirjoja, muistiinpanoja, kuvia ja silppuri. Näitä käydään osittain tämän teoksen aikana läpi, tai sitten ei käydä.

Tämä olematon soolo, serbialaisena, lokaalina nykytanssiteoksena on tietyllä tapaa eräs paradigma, jota Asentić yrittää järkyttää. Toinen on eurooppalainen nykytanssikaanon. Oikeastaan se, mitä yritetään järkyttää, on tämä kaanonin ja marginaalin dikotomia ja niiden välinen suhde.

Olematon soolo on serbialainen teos, joka kysyy läntisen Euroopan nykytanssikaanonin marginaalissa itseään ja samalla omaa suhdettaan taidetanssimaailman eurosentrisyyteen. Miten edes eurooppalaisen “tanssisysteemin” (niin kuin Asentić eurooppalaista tanssikaanonia kutsuu) marginaalissa voi syntyä paikallista nykytanssia, kun lähtökohtana ei tunnu olevan mikään muu kuin eurosentrisen “tanssisysteemin” standardien kopioiminen.

Asentić etsii myös Kiasma-teatterin tanssimatosta jälkiä ja löytää sieltä (vaikka Kiasma-teatteri on sekin eurosentrisen nykytanssin marginaalissa ja periferiassa) ainoastaan “tanssisysteemin” jälkiä: Karttunen, Jerome Bel, Muilu ja niin edelleen. Me voisimme kysyä, mikä näissä jäljissä on lokaalia? Mikä on suomalainen nykytanssiteos (ja onko se edes kiinnostavaa)? Asentić kuitenkin toi mukanaan myös palan Serbian Kansallisteatterin tanssimattoa ja etsi sieltä oman “lokaalisuutensa” jälkiä.

My private biopolitics kantaa olennaisesti mukanaan teoksen aikaisempia esityskertoja. Work-in-progress on muuttunut work-in-regress -teokseksi. Tässä oli nähtävissä kaksi tasoa. Toisaalta teos kadottaa esitys esitykseltä omaa “auraansa”, jos sellaisesta haluaa puhua. Asentićin “varsinaisen” esityksen katkaisi ajoittain videoitu katkelma saman teoksen aiemmasta esityksestä. Jokainen esityskerta sisältää aina uuden katkelman, jota Asentić ei esitä “livenä” vaan se seurataankin taltiointina. Lopulta, riippuen siitä kuinka kauan teosta kutsutaan tulevaisuudessa erilaisille festivaaleille ympäri Eurooppaa, teoksesta ei ole jäljellä ehkä kuin pelkkä jäljenne.

Tällainen rakenne kommentoi käsittääkseni Asentićin esittämää lokaalisuuden ongelmaa: miten käy teoksen nimenomaan serbialaisena, biopoliittisesti marginaalisena teoksena? Miten käy sen kriittiselle perspektiiville eurosentrismiä kohtaan, kun se nyt jo kantavana osana eurooppalaisen “nykytanssisysteemin” ja sen erilaisten festivaalien ohjelmistoa demarginalisoi itsensä ja siitä tulee itsestään osa tätä systeemiä? Tästä näkökulmasta sen kiertue ympäri Eurooppaa onkin hieman outoa. Alunperinhän teos on purkanut nimenomaan Serbiassa serbialaisen lokaalisuuden ja aikalaisuuden ongelmia. Outous on kuitenkin hyvä juttu osaavissa käsissä.

Asentić pyytääkin anteeksi, jos on hukannut näin meidän aikaamme. En usko, että kyse oli hukkareissusta. Vaikka teos demarginalisoituu vääjäämättä ja saa taatusti kopioijia ympäri Eurooppaa, on tärkeää, että marginaali löytää edes joskus, hetkellisesti, lokaalisti, aina samalla jo sulautuen ja kopioituen osaksi kaanonia oman ainutlaatuisen näkökulmansa ja äänensä. Se, että tämä marginaalin ääni edes kuuluu, vaikka se jo on osa kaanonia, on Asentićin teoksen hienous.

Asentićin teoksesta oli luettavissa näin ollen myös se, että tämä marginaalin ääni, joka saa itsensä kuin ihmeen kaupalla kuuluville. on lopulta myös vääjäämättä kaanonin ääni. Tämä juuri siksi, että sitä on ylipäätään kuultu (esimerkiksi Suomessa). Tanssimaailma saa tämän äänen kuitenkin kuuluviin ja näin kysyttyä itseään tarvittavasta etäisyydestä vain omassa marginaalissaan. Siksi kaanonin on hyvä kuunnella sitä, vaikkei ymmärtäisi siitä vielä mitään. Ja siksi on hyvä, että Asentić on saanut kutsuja ympäri Eurooppaa.

Näin ollen kyse ei ole enää marginaalin kysymyksestä kaanonille, eikä ainoastaan kaanonin ylivallasta marginaalin lokaalisuutta kohtaan. Mikä tahansa systeemi synnyttää aina marginaalinsa, ja ne ovat oikein hedelmällisiä paikkoja kysyä sitä, minkä rajalla tämä marginaali sijaitsee ja miksi?

Esityksen jälkeen olisi toivonut mahdollisuutta tutustua teoksen monologiin myös painetussa muodossa. Asiaa oli paljon, aksenttia löytyi ja tyyli vaihteli nopeasti teoreettisesta pohdinnasta taiteilijanarsistin hillittömään itseironiaan. Saattaa siis olla, että jotain on mennyt ohi ja jotain ymmärretty väärin, jolloin tämäkin teksti koskettaa teosta joka ei ole olemassa.

 

Olli A. Ahlroos                                                                  Olli Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen                     

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.