Liisa Risu jatkaa uudella Valon paino -teoksella musiikin ja tanssin yhtymäkohtien tutkimista. Valon paino yhdistelee uuden teatterin ja tanssin keinoja musiikin logiikan tutkimiseen. Aikaisemmin Risu on toteuttanut Soiva/WKL –koreografian (2014), jossa lähtökohtana on J.S. Bachin polyfonia koreografisine teemoineen, vastaliikkeineen ja inversioineen. Valon paino astuu musiikin historiassa roimasti eteenpäin, 1900-luvun puolivälin avantgardeen ja György Ligetin (1923–2006) musiikilliseen estetiikkaan.
Unkarilainen Ligeti rakensi nuorena säveltäjänä identiteettiään epävakaassa Euroopassa. Tuolloin vallassa olleelle vahvan kansallismieliselle diktatuurille ei kelvannut mikä hyvänsä musiikki. Suosiossa olivat lähinnä vain kansanmusiikista ja sen melodialinjoista romantiikan hengessä ammentaneet säveltäjät, kuten Bela Bartók. Vastaavalla tavalla kansallissosialismin idealle sopiva sävelkieli on tuttu kaikille suomalaisille Sibeliuksen musiikissa, joka kelpasi fennomaanien lisäksi myös Hitlerin Saksalle. Ligeti tuli myöhemmin tunnetuksi vahvasti avantgardistisesta musiikistaan, joka muun muassa Unkarissa oli vahvasti sensuroitua. Sen melodialinjoja rikkova, abstraktiin muotoon kurottava musiikki on avointa tulkinnoille, eikä näin ollen tukenut sortavaa projektia ja sen luomaa ”todellisen kansan” kuvaa. Ei ihme, että monet maanpakoon ajetut juutalaiset intellektuellit, kuuluisimpana Theodor Adorno, näkivät avantgardessa tulisen vastavoiman tuon ajan valtiolliselle väkivallalle. Myös Unkarista länteen paennut Ligeti jätti taakseen kansallissosialistisen estetiikan. Oman sävelkielensä maanpaossa löytäneelle Ligetille muodostuivat tärkeiksi toisiinsa punoutuvat sävelverkostot, musiikin rakenteisiin jätettävät tyhjät tilat, valon vaihtelut sekä musiikin kiinnittyminen aikaan ja sen kulumiseen. Ligetin musiikki onkin tyypillisesti abstraktiota, konsepteja ja liikettä. Kaikki nämä elementit ovat selvästi esillä Valon painossa.
Valon painon rakenne noudattelee johdonmukaisesti Ligetin musiikin nuottikuvaa ja estetiikkaa. Lavarakennelma muodostuu neljästä neliön muotoisesta kentästä – kuin musiikillisista kentistä, joiden välistä yhteyttä koreografia pitää yllä. Yhtä kenttää hallitsee kangas, toista ääni, kolmatta valo, neljännellä tanssijat liikkuvat reflektoiden kaikkia neljää kenttää. Tanssijoiden puvut ja liikekieli heijastelevat selvästi Ligetin musiikin notaatiota. Teoksen esittelytekstissä viitataan Ligetin urkumusiikkiin. Ja toden totta: verhoutuminen kangasputkiin muuttaa tanssijat selviksi, esimerkiksi urkuteos Voluminan (1962) notaatiota muistuttaviksi hahmoiksi. Valon painossa Voluminan ilmaisema raskaus ja toisaalta ilmavuus tulevat selkeästi ja tasapainoisesti ilmi. Tanssijoiden luoma musiikki vuotaa kentästä toiseen, välillä joku vierähtää hitaasti yleisön sekaan ja jää sinne makaamaan. Matalat taajuudet ryömivät mustina ihmisrykelminä lattiapinnassa. Sävelkudokset etenevät tilassa toisiinsa takertuvina hahmoina. Klusterit, sävelkentät ja niistä uloskarkaavat yksittäiset äänet soivat elävästi koreografiassa.
Kuva kirjasta: Nordwall, Ove: György Ligeti. Eine Monographie. Mainz: B. Schott’s Söhne.
Kuvassa: Soile Voima, Jonna Eiskonen, Satu Halttunen, Hanna Ahti. Kuva: Vincent Roumagnac.
Valon painossa kaikki neljä kenttää ovat tasavertaisia. Tanssin painottuminen liikkeen kenttään ei tarkoita muiden kenttien vähempiarvoisuutta. Kangas muodostaa tärkeän liikekudosta koossa pitävän elementin. Mustien kangasputkien lisäksi käytössä on kommandoasuja, joissa tanssijat liikuttavat erilaisia sävelkudoksia. Teoksen loppupuolella käyttöön otettavat taljat luovat laajoja sävelkenttiä, jotka matelevat äärimmäisen hitaasti kentän laidalta toiselle. Musiikin tekstuurit soivat elävästi tanssijoiden päälle heitetyissä taljoissa: paksua ja mehevää, tummaa ja runsasta.
Valon painon nelikentässä ääni-kenttä on erityisen mielenkiintoinen. Teoksen äänisuunnittelusta vastannut Jussi Saivo on luonut koreografialle elektroakustisen äänimaiseman. Siinä musiikkia ei luoda perinteisin soittimin vaan se syntyy useilla erilaisilla elementeillä. Äänikentässä näkyy miksereiden ja vahvistimien lisäksi lukemattomia esineitä porakoneista vinyylilevyihin ja kelanauhoista mikrofoneihin. Näyttävänä äänellisenä elementtinä toimii valtava tuuletin, joka puhaltaa voimallisesti tanssijoita ja yleisöä kohti. Tuulettimella on merkittävä rooli etenkin teoksen alkupuolella. Se humisee, resonoi ja kolisee. Tuulettimen luoma vahvasti teollinen äänimaisema vahvistuu nauhoitetuissa puheosuuksissa, joissa ääntä kanavoimalla luodaan illuusio aivan uudesta teoksen ulkopuolisesta tilasta. Puhe kuulostaa metalliselta ja konemaiselta. Kaikesta sukupuolisuudesta riisuttu transhumanistinen ääni kuvailee asumustaan, kulkeutuu välillä ”toiseen huoneeseen”, tulee aivan lähelle ja kuiskaa kuulijan korvaan.
Valon paino onnistuu pitämään kasassa monitahoisen ja useaan suuntaan säteilevän teosidean. Moneen suuntaan kurottavat konseptit säteilevät eri suuntiin konkreettisesti valo-kentästä käsin. Liisa Risu seuraa siellä nuottitelineelle asetettua partituuria ja ohjaa kahta suurta valorivistöä. Valo nostaa ja laskee liikettä, siivilöityy pimeyteen ohuina juovina ja imeytyy paksuun tekstuuriin.
Ligetin notaatio on yhtä aikaa koreografian lähtökohtana haastava ja kiitollinen: avantgardistinen nuottikuva on abstraktiudessaan avoin ja vain suuntaa antava. Se astuu ulos traditiosta, joka korostaa nuotin tarkkaa lukemista ja kirjatun melodian nuottikuvalle uskollista toistamista. Tässä piilee Ligetin musiikin avantgardistinen ja vapauttava voima tänäkin päivänä. 1900-luvun musiikillinen avantgarde ilmaisee jotain outoa ja vierasta, jopa siinä määrin, että Ligetin musiikkia on käytetty muiden avantgardistien rinnalla runsaasti kauhuelokuvissa. Kauhun ja teollisuuteen viittaava transhumanismi ja esineiden ilmaisuvoima ei lukkiudu Valon painossa kuitenkaan pimeyteen. Aikalaiskriitikoiden lähes kuuntelukelvottomaksi haukkuma musiikki tarjoaa vaihtoehtoja ja uusia liikkeen suuntia. Outoudessaan se on vapauttavaa.
Risu aloittaa ja lopettaa teoksen äänimerkkiin. Teoksen eri tekijät ovat jo poistuneet esitystilasta, kun liike-kentässä on vielä yksi tanssija valkoiseen taljaan verhoutuneena. Taljan alle piiloutunut soi yksinäisen sävelen, teoksen jälkikaiun.
Sini Mononen
Kirjoittaja on kulttuurilehti Mustekalan päätoimittaja ja taidekriitiikko, joka valmistelee väitöskirjaa äänen ja musiikin väkivallasta.
Liisa Risun Valon Paino 19.9.2015 Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa Stoan näyttämöllä
Tanssijat: Hanna Ahti, Jonna Eiskonen, Satu Halttunen, Ninu Lindfors, Soile Voima
Koreografia: Liisa Risu
Äänisuunnittelu: Jussi Saivo
Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Dramaturginen dialogi: Vincent Roumagnac
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Stoa, Liisa Risu
Residenssi: O Espaço do Tempo (Montemor-o-Novo)
Suuressa kuvassa Ninu Lindfors (vas.), Jonna Eiskonen, Hanna Ahti, Satu Halttunen, Soile Voima. Kuva: Yoshi Omori.
