Milla Koistisen Berliinin Uferstudioilla 13.9. ensi-iltansa saanut teos False pureutuu muistiin ja sen häilyvyyden teemaan.
Esityksen alussa labyrintinomaiseen muotoon ja yksitoikkoisesti toistuvaan rytmiin asetetusta kävelystä jää jäljelle kaiku, jonka esiintyjä (muistaakseni ensimmäisenä Rasmus Slätis, myöhemmin myös Elmer Bäck) puhuu mikrofoniin. Samalla kamera tallentaa esityksen tapahtumat videofilmiksi, joka myöhemmin heijastuu epätarkkana näyttämölle ripustettuun pumpuliseen valkokankaaseen. Tanssijat (kolmantena Lidia Bäck) toistavat kävelykoreografian kankaan takana, jolloin katsojalle ovat näkyvillä vain alaruumiit. Puutteellinen kuva täydentyy aiemmin koetun perusteella, mutta pelkän muistin täydentämänä se on tietysti auttamattoman virheellinen.
Alkuun yksinkertaiselta tuntuvasta ideasta ja eri esityksellisten elementtien toistosta kehkeytyy esityksen kuluessa monikerroksinen muistipeli, jonka arvoituksellisuutta katsoja salapoliisinomaisesti yrittää ratkoa. Teos kasvattaa jännitettään ja keriytyy hiljalleen auki elämykselliseksi hetkeksi, jonka tulevaan aikaan jättämiä muistijälkiä katsoja voi esityksen nyt-hetkessä vain arvailla. False ilmiselvästi luo katsojalle muistoja, mutta samalla se on jo kuin kuva tuosta muistosta ja muistin kompleksisesta tavasta rakentaa muisto. Esitys on kuin katsojan alitajunnan fyysinen paikka, jossa aistien kautta muodostuvat havainnot risteilevät, assosioituvat, yhdistyvät kokonaisuuksiksi mutta hajautuvat jälleen. Jotakin kuitenkin aina puuttuu, jää peittoon, piiloon, pimentoon, suttuisiksi kuviksi tai pelkiksi varjoiksi seinälle. Muusikko Jochen Arbeit soittaa selkä yleisöön päin kääntyneenä ja esiintyjien haaleat, ei-minkään väriset vaatteet ovat kuin jo valmiiksi unohtuneet.
Esitys uhkuu hienovaraista dramatiikkaa, jossa pienimmätkin eleet ja tapahtumat alkavat katsojan mielessä saada merkityksiä tilanteesta syntyvän muiston rakentumisen kannalta. Rasmus Slätisin taskusta toistuvasti putoava kolikko tai hänen takataskuunsa hetkeksi näkyviin ilmestyvät rumpukapulat ovat outoja, mieleenpainuvia yksityiskohtia. Satunnaisesta ohikulkijasta tulee mieleenpainuva osa esitystä, kun hän kurkistaa näyttämöllä olevasta avoimesta ovesta sisään, näkee näyttämöllä muusikon soittamassa, ja yleisön katsomassa häntä.
Esityksen vaikutus on kuin järveen putoavalla kivellä, joka luo ympärilleen paitsi muistijäljet, myös tietoisuuden niistä. Esitys tuntuu jatkuvan pitkälle esityshetken ja –paikan rajojen ulkopuolelle, sen palauttaessa mieleen vanhoja muistoja, ja luodessa uusia. Ne ovat jatkuvasti muuntuvia, häilyviä, puolittaisia, aavistuksenomaisia ja epätarkkoja, mutta välillä harvinaisen kirkkaita. Aavistus tästä Falsen katsojan tajuntaan jättämästä kaleidoskooppimaisesta efektistä saadaan esityksen elokuvallisessa loppukohtauksessa. Salin ovet avataan, näyttämölle yksin jäänyt muusikko kävelee kopisevin askelin näyttämön poikki hämärässä valossa, ulos avonaisesta ovesta joka johtaa studion pihalle, kadulle, kadun toiselle puolelle, vastapäisen talon ikkunoihin…
Maija Karhunen
Kirjoittaja on Berliinissä asuva tanssin opiskelija.
¤¤¤
False
Konsepti ja koreografia: Milla Koistinen
Toteutus ja esitys: Lidia Bäck, Elmer Bäck ja Rasmus Slätis
Äänisuunnittelu: Jochen Arbeit
Valot ja lavastus: Julien Brun
Videosuunnittelu: Laurent Schaer
Tuotanto: Gabi Beier
Ensi-ilta 13.9.2013
Uferstudios, Berliini
