Kirsi Törmi väitteli keväällä 2016 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa aiheesta Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena.
Hän on paitsi tanssitaiteen tohtori, myös Ihminen tavattavissa -mentor, pari- ja seksuaaliterapeutti, TRE-ohjaaja, valmistumassa hahmoterapeutiksi ja opiskelemassa työnohjaajaksi.
Lähtökohtana taiteellisen tutkimuksen tekemiselle Törmillä oli havahtuminen siihen, että kaikki palaset eivät kohtaa nykytanssiteosten prosesseissa. Hän avaa havahtumistaan: “On vaikkapa esitys, joka käsittelee toisen kohtaamista tai demokratiaa tai vapautumista mutta toisen kohtaaminen, demokratia ja vapaus työprosessin aikana on vähän niin ja näin. Työryhmässä voi olla selittämätöntä jännitettä ja pahoinvointia.” Prosessin ja sen lopputuleman väliltä tuntui puuttuvan pala. Törmi alkoi miettiä teoksen ja sen prosessin eettisyyden suhdetta: “Miten lähteä luomaan sellaista toimintakulttuuria, jossa meillä olisi valmiuksia kohdata ristiriitoja ja valmiuksia kohdella myös toisiamme paremmin?” Hän lähti tutkimaan, miten työssä voisi ottaa huomioon ihmisenä olemista ja ylläpitää vuorovaikutteista kontaktia työryhmän kesken. Ristiriidat joihin ei ole osattu puuttua tai joihin puuttumiseen ei ole välineitä, eivät katoa mihinkään vaan tulevat osaksi prosessia.
Huonovointisuus tanssinalalla on hänen mielestään monisäikeinen asia. Siihen liittyy esimerkiksi ryhmänvetäjän käyttämä valta, joka on harvemmin kovin tiedostettua; puhutaan demokraattisesta ja osallistavasta työtavasta, mutta työryhmän varsinainen toimintakulttuuri käytännössä on jotain muuta.
Kenenkään ei tarvitse Törmin mukaan olla terapeutti, mutta olisi tärkeää opiskella valmiuksia toisen ihmisen kohtaamiseen. Vuorovaikutuksen peruskäsitteet, avoimen dialogin perusperiaatteet tai ymmärrys erilaisista kontaktihäiriöistä eivät ole mitään rakettitiedettä. Ne voisikin helposti ottaa mukaan ammattitaiteilijoiden koulutukseen. Törmi on ollut vierailevana opettajana Teatterikorkeakoulussa ja opiskelijat ovat todenneet, että näitä kysymyksiä olisi tarpeen käsitellä enemmän opinnoissa.
Törmi sanoo, että työryhmälle voi painottaa sitä, että jokainen voi valita, mikä on tarpeen kullekin tulla jaetuksi kussakin hetkessä ja minkä haluaa pitää itsellään. Kaiken takana palaa halu ihmisten kohtaamiseen – ensisijaista ovat ihmiset tai elävät olennot ja sen tiedostaminen, kuinka kohtelemme toisiamme, ja sitten on taiteellinen prosessi. ”Minulla ja tuntemuksillani on väliä, aivan kuten sinulla ja sinun tuntemuksillasi tässä kohtaamisessamme.” Tällöin taiteellinen prosessi voi olla myös kansalaisena olemisen, toimijuuden ja yhteiskunnassa olemisen tavan hahmottelemista. Törmi sanookin: “Se on myös lähimmän mahdollisen luontokappaleen, ruumiin luonnonsuojelua, kunnioittamista ja kuuntelua. Edustan sellaista anarkiaa siinä mielessä, että en halua pakottaa sitä prosessia, en halua työskennellä loppupäätelmään orientoituneena. Eli prosessin tapahtumat ovat vähintään yhtä tärkeä kuin esitystapahtuma.” Hänen oma kokemuksensa on, että kun antaa vähänkin aikaa ristiriidoille tai työryhmän jäsenen pahalle ololle, se vapauttaa energiaa. Törmin viimeisimmässä teoksessa POST työryhmä oli kokenut hyötyvänsä siitä, että asioita oli avattu ja annettu hetki aikaa. Ja loppujen lopuksi pysähtyminen ei viekään aikaa vaan paradoksaalisesti päinvastoin. Lisäksi se tuo prosessiin uusia tasoja ja syvyyksiä.
Hänelle tärkeintä on prosessin aikana tarttua siihen, mikä on ilmeisintä, mitä on olemassa. Työryhmä taatusti aistii, jos jollain on jotain hankaluutta työryhmässä toimimisessa, mistä olisikin parempi puhua avoimesti kuin piilotella sitä yhteisesti. Törmi peräänkuuluttaa taideprosesseissa varhaisen puuttumisen toimintatapoja ja vuorovaikutuksen työstämistä. Lisäksi oleellista on itsensä tunteminen ja tiedostaminen – jos yksilöllä on ”selkärepussaan” paljon käsittelemätöntä ja tiedostamatonta, kaikki mikä on vähänkin ristiriitaista työryhmässä, voi olla pelottavaa. Taloudellinen niukkuus osaltaan luo lisää paineita. Monesti niellään asioita ja huonoa oloa, eikä uskalleta ottaa niitä puheeksi, jotta säilyttäisi paikkansa työryhmässä. Näin halutaan välttää leimautuminen hankalaksi ja kyseenalaistavaksi kollegaksi. Tanssin alan kulttuurille on Törmin mukaan ollut tyypillistä ammatinvalintakysymykseen vetoaminen. Viesti tuntuu usein olevan, että jos on paha olo, niin se pitäisi käsitellä jossain muualla. Se ei kuulu tanssisaliin, vaikka olisi noussut työryhmän jännitteistä ja ristiriidoista.
Tietystikään kaikissa ryhmissä ei ole huonovointisuutta, mutta monet ihmiset ovat vuosien varrella puhuneet Törmille asiasta. “Aluksi ajattelin että se oli vain minun kokemukseni vuosien varrelta, se möykky siellä tanssimaton alla, joku sellainen puhumaton joka vie energiaa, eikä ole välineitä tai ymmärrystä puuttua siihen.” Törmi on livennyt vuodesta 2008 lähtien terapeuttiseen maailmaan ja sitä kautta ymmärtänyt, että on olemassa jo valmiiksi käsitteitä ja menetelmiä, joilla voi purkaa esimerkiksi työryhmissä esiintyviä ristiriitoja ja jännitteitä. Hän haluaisi olla syvätasolla muuttamassa juuri tätä Suomen tanssin kentässä ja toimintakulttuurissa.
Liikettä tässä ja nyt -hetkessä
Katsojalukujen tippuminen Kajaanissa näytettävissä tanssi- ja teatteriesityksissä on saanut Törmin miettimään, miksi ja keitä varten hän teoksia tekee. Katsojien houkutteleminen tökkii: “Jos ei ole luontevaa, että ihmiset haluavat tulla katsomaan esityksiä, niin miksi taiteilijat sitten tekevät esityksiä ja toivovat, että joku tulisi?” Jos katsojalukujen tippuminen määritellään ongelmaksi, Törmiä kiinnostaa se, kuinka ongelman kanssa eletään, eli kuinka ongelman ratkaisun sijaan nostettaisiin keskiöön itse ongelma, ilmiö, ja altistettaisiin se dialogille, moniäänisyydelle.
Törmi miettii, miten taide voisi tulla uudelleen osaksi ihmisten arkea, aivan kuin se on ollut joskus läsnä esimerkiksi taidolla valmistetuissa käyttöesineissä. Miten näkökulmaa muuttamalla arki muotoutuisi hetkittäin taiteeksi? Pohdinta on saanut aikaan halun uudistaa ajatuksia siitä, voisiko esitys olla jotain muuta, ja mitä muuta se voisi olla. Samoin myös suhde taiteen yleisöön mietityttää ja se, mikä olisi merkityksellistä tässä ajassa. Josko työryhmässä nousseiden ajatusten ajankohtaisuus onkin avain teoksen kommunikoimiseen sen katsojalle? Onko mahdollista että työryhmässä työstetyn avoimen vuorovaikutuksen tuloksena olisi myös avoimesti kommunikoiva ja laajempaa yleisökuntaa koskettava teos? Maaseudulta kaupunkiin muuttaneiden leipurin ja kirvesmiehen tyttärenä Törmi pitää katsojien tasavertaisuutta tärkeänä. Vähimmäisvaatimuksena teosta esitettäessä olisi se, että sitä pystyisi myös lukemaan ilman, että se on sidottu johonkin taiteen tai filosofian viitekehykseen. Törmi uskoo tanssin avautumiseen: ”…lopulta kun ajatellaan riittävän pitkälle niin se aina palautuu sellaiseen ruumiillisuuteen ja moniin asioihin, joiden on mahdollista avautua. Erityisyys, asiantuntijuus, tanssitaiteilijoina käyttämämme kieli joko sulkee ulos tai kutsuu mukaan keskusteluun. Ei ole yhdentekevää, millaista kielipeliä pelaamme, asetummeko etäisyyksien ja erityisyyden synnyttäjiksi ja olemmeko tästä ylipäätään tietoisia.”
Väitöstutkimuksen tutkimustuloksiksi luonnostellut perusparametrit, kuten aika ja levollisuus, tuntuivat toimivan käytännössä POST-teosta tehdessä. Työryhmä olikin pystynyt luomaan prosessissa rauhaa ja levollisuutta. ”Teos veistyi esille siitä ajasta ja tilasta, jonka me jaoimme.” POST oli Törmille tilaisuus päästä tekemään tanssia ikään kuin uudestaan. Hän oli väitöstutkimuksen painolastista vapaa tutkimaan asioita ilman tarvetta todistella mitään, ja saattoi kokeilla asioita käytännössä. Harjoitusprosessi pähkäilyineen oli mukana myös esityshetkessä tapahtuvassa liikkeessä. Hän on pohtinut sitä, mitä kaikkea keho kantaa mukanaan tanssiessaan elävänä, liikkuvana oliona, miten historia saa tai ei saa näkyä osana liikettä.
Esityshetkessä on läsnä liikkeen prosessista syntynyt historia ja esiintyjien välinen vuorovaikutus rinnakkain. Liikettä toteuttaessa lavalla pyrkimyksenä on samanaikaisesti olla toiselle rehellisesti auki, todella yhdessä muiden esiintyjien kanssa. Esityshetki rakentuu tälle esiintyjien väliselle kommunikaatiolle, joka on aina hieman erilainen, vaikka kohtaukset olisivatkin tarkkaan rakennettuja. Pyrkimys on samalla kantaa vastuuta ja samalla vapautua ympäristön paineista. “Tuntuu, että tekemisessä on paljon enemmän hengittävyyttä sen myötä, miten olemme työstäneet teoksen. Jollain tavalla se harjotusprosessi, kaikki ne pähkäilyt ovat koko ajan mukana liikkumisessa. Vaikka käden liike menisi tietyllä tavalla joka esityksessä, siinä on joku keskustelevuus tai vapaus mukana.” Törmin näkökulma liikkeeseen onkin nykytanssijuuden rinnalla hahmoterapeuttinen, jossa painotetaan tässä ja nyt -hetkeä ja kontaktia ympärillä oleviin. Hän kokee hetkessä olemisen palvelevan liikettä antamalla sille kaiken, mikä on tarpeellista juuri nyt.
Etukäteen Törmi oli ajatellut väitöskirjaa seuranneen POST-teoksen olevan hänen viimeinen teoksensa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Lopputuloksena hän kuvailee päässeensä yhdessä toisen esiintyjän Jyrki Rytilän kanssa arkaaiseen ja shamanistiseen maailmaan, löytäneensä “alkuliikkeen”. Tämä oli jäänyt kiinnostamaan Törmiä ja jatkossa hän haluaisi sukeltaa siihen syvästi yhdessä toisten kanssa – ei kuitenkaan välttämättä esityksen muodossa.
Hyvää elämää Pyhiksellä
Kirsi Törmi on Täydenkuun tanssien uusi taiteellinen johtaja. Hänelle festivaalin Hyvä elämä -teema on ikiaikainen filosofinen kysymys, jonka voi käsittää monin tavoin. Törmiä kiinnostaa sen ympärillä monisärmäisyys, tässä ajassa olevat monenlaiset kysymykset.
Törmi sanoo, ettei erityisemmin nauti taiteellisen johtajan pestistään. Raskainta on ollut huomata tutkimusvuosien jälkeen tanssin rahoituksen niukkeneminen ja ainakin osittain siitä johtuva ilmapiirin kiristyminen ja koveneminen. ”Joillakuilla on epärealistiset odotukset festivaalin rahoituksen suhteen ja he pyrkivät sanelemaan ehtoja ja toiset tulisivat tekemään ihan vain tekemisen ilosta, että ylipäätään pääsisi tekemään työtä, johon on kouluttautunut. Tämä näin voimakas polarisaatio on mielestäni ilmiönä epäterve ja joudun itseni kanssa ison kysymyksen eteen: haluanko olla mukana tässä ja miten elää ilmiön kanssa?”
Törmii miettii, miten luoda tanssin alaa palveleva festivaali. Ensimmäinen vuosi menee perinteisemmin, mutta tulevina vuosina hän haluaisi uudistaa festivaalia. Ohjelmistoa suunnitellessa hän haluaa ottaa huomioon myös paikalliset ihmiset ja neuvotella heidän kanssaan, mitä he haluaisivat festivaalilla olevan.
Uusia kumppaneita festivaalilla ovat Työterveyslaitos ja Arts Equal -hanke, joiden kanssa Törmi aikoo tuoda esille työhyvinvoinnin kysymystä. Hyvä elämä -teemalla kulkevalle tulevan kesän festivaalille tuli paljon hakemuksia – yli 100, joten Törmillä on ollut iso työrupeama tehdä ohjelmistovalinnat. Hän odottaakin festivaalin ohjelmistolta sitä, millaisia ehdotuksia ja vastauksia tanssiteos voi tuottaa hyvän elämän teemaan.
Kurssitarjonnassa on myös syväluotavaa antia. Syvempiin tasoihin on mahdollista päästä ensi kesänä muun muassa autenttisen liikkeen ja TRE:en (trauma & tension release exercise) kautta.
Törmin verkostot viime vuosina ovat keskittyneet tutkimukseen, vähemmän taas tanssin kentälle Euroopassa. Festivaali on leimallisesti ollut kansainvälinen, mutta saanut rinnalleen paljon muita festareita, muun muassa Liikkeellä marraskuussa -festivaalin, jotka jo tuovat ulkomaisia teoksia Suomeen. Niinpä Törmi pohtiikin, mikä Pyhiksen tehtävä tällä hetkellä oikein onkaan. Törmin luotsaamalle ensimmäiselle festivaalille päästään jo muutaman kuukauden kuluttua. Kenties siellä onkin nähtävissä ja koettavissa Törmin tohtorintutkimuksessaan löytämää vuorovaikutukseen perustuvaa ihmistenvälisyyttä, jolloin festivaali voisi palvella ihmistä niin tanssitaiteilijassa kuin tanssitaiteessa.
Mari Pääkkönen ja Janina Rajakangas
Kuvat: Jyrki Rytilä
