Japanilais-helsinkiläisen Ken Main vierailuesitys Our Lady of the Flowers Höyhentämössä vie pienen kellariteatterin koko lämpiön. Tilavalinta on oivallinen: katsoja näkee läheltä taitelijan vääntyneiden raajojen jänteet ja verisuonet, hiestä valuvan valkoisen meikin, haistaa punaviinin, saa elää hetkessä Ken Main itsestään esiin manaamien hahmojen kanssa.
Japanilaisen, 1950-luvun lopulla syntyneen butotanssin määrittely on vaikeaa. Jos sille jokin on ominaista, niin valkoinen meikki, tabuaiheiden käsittely ja groteski kuvamaailma. Toisaalta määrittelyjä pakeneva, kokeileva buto voi myös olla olematta mitään näistä.
Ken Main Our Lady of the Flowers perustuu ranskalaisen Jean Genet’n romaaniin Notre Dame des Fleurs (1943). Se kertoo Pariisin alamaailmasta, erityisesti kaupungin marginaaleissa elävistä homomiehistä ja transvestiiteista.
Ken Main tulkinta on melodramaattista, liike groteskia. Teoksen alussa hän liikkuu tilassa vääntynein jaloin, nilkkoja taivuttamatta. Liike lähtee ylhäältä reidestä. Ammolleen avatut silmät katsovat jonnekin tämän maailman taakse, suu on auki huutoon. Kasvot on maalattu valkoisiksi, niitä peittää musta huppu. Tanssija muistuttaa haamua, tänne juuttunutta vainajaa.
Tunnin aikana Ken Mai siirtyy melodramaattisesta tilasta toiseen: välillä hän on haamu, välillä hän heittelehtii seinästä toiseen, riisuutuu, lähestulkoon antaa sylitanssin eräälle katsojalle pelkät reikäiset pitsilegginssit jalassaan.
Mari Imppola avustaa kahdessa jaksossa. Ken Mai manaa zombienkaltaisen Imppolan esiin. Myöhemmin Imppola valkoisessa asussaan suojaa käsivarsillaan Maita, joka astelee kukkakimpun kanssa esiin ja vaipuu kouristellen lattialle. Ruusut vain lentävät, kun taiteilijan sormet vääntyvät niiden ympärillä. Se, että sooloteokseen on lisätty avustaja, rikkoo illuusion siitä, että katsoja olisi kaksin Main luoman reuhtovan tunteikkaan hahmon kanssa. Imppolan esiintyminen näissä kohtauksissa on ilmeikästä ja muuntautumiskykyistä: ensimmäisessä kohtauksessa hänen kammottavaan irveeseen vääntyneet kasvonsa ovat kuin elävän kuolleen, myöhemmin hän on herkkä ja eteerinen enkeli, jonka käsivarsille Mai voi laskeutua. Silti näiden avustajan hahmojen läsnäolo jää kokonaisesityksessä kovin irralliseksi.
Our Lady of the Flowersin jaksoja yhdistää tanssijan kehollinen vääntyneisyys. Siihen yhteneväisyydet jäävätkin. Hitaasta tempoilevaan vaihtelevat jaksot eivät keskustele keskenään. Jaksotusta korostaa se, että Ken Mai siirtyy aina niiden välillä verhojen taakse vaihtamaan vaatteita. Tuntuu siltä, kuin olisi nähnyt kokoelman lyhyitä butoesityksiä. On karkeaa ja kaunista, vähän kauheaakin. Lopputulos on hämmennys. Se toisaalta, jos jokin, on butolle ominaista.
Tiina Vanhanen
Kirjoittaja on gradua vaille valmis filosofian maisteri pääaineenaan teatteritiede.
