Kesälomani ensimmäisen viikko vierähti keväällä ilmestyneen nelisataasivuisen Esitystutkimus-artikkelikokoelman parissa. Kirjan ovat toimittaneet Annette Arlander, Helena Erkkilä, Taina Riikonen ja Helena Saarikoski. Omista ennakko-odotuksistani poiketen teos ei keskity taiteelliseen esitystutkimukseen, vaan esitys-termi käsitetään sen moneen suuntaan aukeavissa merkityksissä. Esitystutkimusta käytetään lähinnä teoreettisena viitekehyksenä moninaisille tutkimusaiheille, joita tässä kirjassa ovat lavatanssit, Lucia-hahmo, sosiaalinen koreografia, maahanmuuttajanuorten teatteri, jiddisinkielisestä perinteestä ponnistava elokuva Dybbuk (1937), Jon McKenzien esitysteorian käsitteet, bloggaus, sosialistinen agitaatio, kävely, työkulttuuritutkimus suhteessa ulkonäköön ja esittämiseen, muodin performatiivisuus, musiikkiesityksen kulttuurisidonnaisuus, pelitutkimus, puheviestintä ja taiteilijalähtöisen taiteellisen tutkimuksen case-esimerkki. Lisäksi lopussa on suomennettu kaksi alan artikkelia Della Pollockilta ja Peggy Phelanilta. Tieteen alat vaihtelevat kulttuurihistoriallisesta etnografiseen, viestintään, kielitieteeseen, filosofiaan, sukupuolitutkimukseen, musiikkitieteeseen, pelitutkimukseen ja taiteen tutkimukseen.
Useimmat kirjan artikkeleista – kuten esitystutkimus yleisesti – nojaa yhdysvaltalaiseen tiedeperinteeseen, jonka yhtenä keskeisimmästä hetkistä vaikuttaa olleen teatteritutkimusta edustavan Richard Schechnerin sekä antropologi Victor Turnerin yhteistyö. He pohtivat toimisiko esitys kielen tavalla yleisinhimillisenä merkityksenantovälineenä. Heidän jälkeensä on tullut toki muita esitysteoreetikkoja, joista useat asettavat ruumiin ja ruumiillisuuden sekä esitysten kulttuurisidonnaisuuden tutkimuksen keskiöön. Kirjan ensimmäisessä luvussa Annette Arlander kuvaa esitystutkimuksen keskeisiä diskursseja ja sen historiallisia juuria. Hän avaa kirjan rakennetta ja kertoo myös, kuinka Esitystutkimuksen kirjoittajat ovat valikoituneet kotimaisista alan tutkimuspäivistä.
Kirjan ensimmäiset sata sivua nojaavat etnografisiin esimerkkeihin. Itselleni nämä eivät edustaneet kirjan vahvinta antia – etenkin Hanna Väätäisen kirjoittama Lucia-ilmiön esityksellinen tutkailu yhdessä tutkijan äidin kanssa jätti jälkeensä kysymysmerkkejä aiheen käsittelystä ja kiinnostavuudesta. Samaa kysymystä pohdin ajoittain myöhemminkin: kenelle kirjoittajat ovat kirjoittaneet, mikä on lukijan asema? Tuntuu, että aiheiden valinnat ja käsittelytavat ovat olleet monen kirjoittajan subjektiivisen kiinnostuksen kohteita, ja tutkimusaiheet on puristettu esitystutkimuksen teoreettisen suppilon läpi ilman sen enempää pohtimatta aukeaako siitä julkaistavaksi kiinnostavaa materiaalia. Etnografisen osuuden kattavammaksi nostaisin Sofia Laineen artikkelin ”Mikropolitiikka, globaali toiminta ja kinesteettinen kenttä. Kanssatodistajana kahdessa vaihtoehtoisen globalisaation sosiaalisessa koreografiassa”. Siinäkin tutkija on asettautunut osaksi tanssitapahtumia, mutta ei menettänyt kriittistä tieteellistä pohdintaa, joka teki artikkelista kiinnostavan.
”Esityksen etnografiat” -luvun jälkeen kirjan pääotsikot jakautuvat ”Taiteen esitykseksi”, ”Esittämiseksi” ja ”Tulokulmiksi”, joissa edellä mainitut teemat tulevat käsitellyiksi monen eri tieteenalan edustajan hyppysissä. Hyvin nopeasti tulee selväksi kirjan heikkous, jonka voisi nähdä myös vahvuudeksi: esitystutkimuksen ymmärtäminen niin moniulotteisesti. Kun periaatteessa mikä tahansa kulttuuri-ilmiö taipuu esitystutkimukseksi, sen merkitys uhkaa itseltäni kadota. Esitystutkimus on varmasti tuonut uusia kulmia kulttuurintutkimuksen piiriin, mutta kirja jättää alasta suhteellisen kaoottisen vaikutelman. Myös artikkelien tason epätasaisuus häiritsi. Kunnia on annettava sille, että teoksessa tuodaan (kotimaisen) esitystutkimuksen tila rehellisesti julki, kaikkine rönsyineen. Toivottavasti kyse on alati kehittyvästä tieteenalasta, joka on vasta taipaleensa alussa ja siksi taivuttelee niin moneen suuntaan. Silti, päällimmäiseksi mieleeni jää kysymys, ketä varten kirja on tehty? Jos kirja on tehty oppikirjaksi tai esitystutkijoiden omaan käyttöön, niin se olisi mielestäni hyvä tuoda ilmi. Jos taas havitellaan suurempaa lukijakuntaa, niin tarkempi rajaus, fokusointi, ja editointi olisivat olleet tarpeen, ja ehkä kirjan rakennekin olisi ollut hyvä miettiä tarkemmin ja tiukemmin. Nyt kokonaisuus jää liian yleiseksi.
Kuulun joukkoon, joka kuuluttaa isoa tarvetta kotimaisen esityskentän tutkimukseen – ja tällä tarkoitan nimenomaan esittävän taiteen kenttää. Tarvetta on taidehistorialliselle ja -filosofiselle lähestymiselle; mieluiten taiteilija- ja tutkijalähtöiselle. Siksikin tällainen lähestymistapa, jossa ’kaikki kelpaa’ on itselleni epäkiinnostava. Suositella kirjaa voin niille lukijoille, joita esitystutkimuksen (teoreettiset) lähtökohdat kiinnostavat, sillä niitä käydään eri artikkeleissa kattavasti läpi. Ja toki niille, joita kiinnostaa, mihin kaikkeen esitystutkimus voi taipua.
Lopuksi haluan vielä kiinnittää huomion kirjan graafiseen ulkoasuun – etenkin kuvavalintoihin. Kannessa on ruutukaappaus Stephen Kochin videosta Newborn Baby Crying, jossa vastasyntynyt vauva näyttää huutavan. Kuva on tumma ja epäselvä eikä kovin houkutteleva. Sen suhde esitystutkimukseen ei ole mitenkään ilmeinen, ellei sitten kaiva kuvatietoja kirjan alusta. Halutaanko tällä viestiä, että tutkimusala on suhteellisen uusi ja yhä kuin vastasyntynyt? Entä miksi kuva on jätetty kuvankäsittelyssä niin tuhnuiseksi? Kirjan toinen valokuva aivan kirjan lopussa on Angelika Festan Nimetön tanssi (kalan ja muiden kanssa) –performanssista, jota Peggy Phelan artikkelissaan analysoi. Kiinnostava valinta tämäkin, sillä Phelanin artikkeli alkaa klassisesti: ”Performanssi elää vain nykyhetkessä. Performanssia ei voi säilyttää, tallentaa, dokumentoida tai muutoin sisällyttää representaation representaatioiden kiertoon.” Moni muu kirjoittajista, esimerkiksi Pilvi Porkola, ei suhtaudu näin jyrkästi esitysdokumentteihin; miksei heiltä ole valikoitunut yhtään kuvaa? Kun kirjassa on vain kaksi kuvaa tuntuu, että niiden valikointi olisi oltava hyvin perusteltua, sillä niiden vähyyden myötä niiden merkitys korostuu. Itselleni ei heti aukene, miksi tällainen valinta on tehty.
Jonna Strandberg
Kirjoittaja on kulttuurihistorian maisteri, joka työskentelee Kiasma-teatterissa vastaavana tuottajana.
